Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Yksi runko, monenlaisia oksia

Pienen taimen oksissa roikkuu peräti viisi eri lajikkeesta kertovaa lappua. 

 

Istutimme viikonloppuna Sastamalaan kesäpaikkamme pihalle erikoisen omenapuun. Taitavat puutarhurit olivat liittäneet sen runkoon peräti viiden erilaisen omenapuun oksia. Aikanaan siitä on siis poimittavissa viittä eri näköistä ja makuista omenalajiketta. Jokainen niistä kypsyy kesän mittaan omaan tahtiinsa.

 

Yksi runko, monenlaisia oksia. Perheomenapuulle istutuskuoppaa kaivaessani mieleeni nousi Jeesuksen vertaus viinipuusta oksineen. On vain yksi runko, jonka kautta kaikki oksat saavat ravinteet ja voiman. Rungosta irrallaan mikään oksista ei selviä pitkään.

 

Istutuskuopan kaivaminen on kovaa ja myös tarkkaa touhua. Siinä ehtii miettiä monenlaista: Entä jos myös tämän perheomenapuun runko kuvaisi Jeesusta? Mitä silloin olisivat erilaiset oksat? Olisiko yksi oksa luterilainen, toinen katolinen, kolmas helluntailainen, neljäs vapaakirkollinen ja viides vaikkapa ortodoksinen? Kaikki erilaisia, kaikki lujasti kiinni samassa Kristus-rungossa.

 

Perheomenapuussa erilaisia omenoita tuottavat oksat ovat keskenään sovussa. Jeesus-puun oksien kanssa eivät asiat ole yhtä hyvin. Vaikka kaste ja ehtoollinen ovat kristillisen seurakunnan tunnusmerkkejä, joiden pitäisi yhdistää kristittyjä, niin juuri näistä asioista on tullut yhteyden pahimpia kompastuskiviä. Merkillisintä on se, että Jeesus, joka opetti kolmen vuoden aikana seuraajilleen monia asioita, ei jättänyt kasteesta enempää kuin ehtoollisestakaan seuraajilleen yksityiskohtaisia ohjeita tai tarkkoja rajauksia. Hänen jälkeensä ainoan oikean opin, tradition ja perinteen rakentajia on riittänyt sitäkin runsaammin.

 

Kristinusko on joutumassa Euroopassa ja myös Suomessa aiempaa ahtaammalle. Ennen sanottiin ja myös koettiin ”kirkon olevan keskellä kylää”. Nyt maallistuminen, humanismin ihmiskeskeinen ajattelumalli, vieraat uskonnot ja uusateismi ovat ahdistelemassa kristinuskoa yhteiskunnan marginaaliin ja pelkästään yksityiselämään kuuluvaksi asiaksi. Kristinuskon kannalta nopeasti huononevassa tilanteessa opilliset erimielisyydet ja teologiset hiustenhalkomiset ovat voimien haaskaamista aivan vääriin asioihin.

 

Organisaatiot ja laitokset eivät rakasta, eivät usko, eivät koe synnintuntoa, eivät pääse armosta osallisiksi eivätkä pääse taivaaseen. Ehkäpä juuri siksi kirkkokuntien on niin kovin vaikeaa löytää keskinäistä yhteyttä, ykseydestä puhumattakaan. 

 

Meille tavallisille Jeesuksen seuraajille tilanne on yksinkertaisempi ja yhteyden polku helpompi. Meille yhteyden etsiminen, löytäminen ja jopa erilaisen tradition, perinteen ja tulkinnan pohjalta Jeesukseen uskovan kristityn siskon ja veljen rakastaminen on paljon mutkattomampaa. Tämä on myös näkynyt käytännössä.  Jo vuosien ajan kristityt ovat kokoontuneet yli tunnustuskuntien rajojen samoihin ehtoollispöytiin tai viettäneet yhteisiä ehtoollisia mm. Jerusalemissa Puutarhahaudalla. Se, mikä ei etene oppikeskusteluissa, elää jo vahvisti ruohonjuuritasolla.

 

Tämän päivän Euroopassa ja myös Suomessa kristillisillä kirkoilla on ratkaistavana paljon suurempia haasteita kuin keskinäiset tulkinnalliset ja opilliset erot. Kiinnittämällä huomiomme ylikorostuneesti opillisiin yksityiskohtiin löydämme aina sekä kirkkomme sisältä että sen ulkopuolelta loputtomasti huomautettavaa.

 

Ehkäpä meidän pitäisi ottaa oppia perheomenapuusta ja vain pysyä tiukasti kiinni yhteisessä pelastuksen ja iankaikkisen elämän rungossa. Olla reilusti luterilaisia, helluntailaisia, ja vapaakirkollisia, mutta nähdä myös muut oksat yhtä tärkeinä ja rakkaina.  Pitäisiköhän meidän vihdoin alkaa toimia kuin Jeesus, joka ei ehtoollista asettaessaan karkottanut pöydästään kieltäjä Pietaria, kavaltamista suunnitellutta Juudasta, epäuskoista Tuomasta eikä muita kolmen vuoden intensiiviopetuksen vajavaisesti ymmärtäneitä.

 

Kiinnittyminen yhteiseen Jeesus- runkoon riitti perustaksi yhteiselle ehtoolliselle ja myös yhteiselle lähetystehtävälle. Runkoon kiinnittyminen on myöhemmin ilmaistu selkeällä ja yhteisellä tavalla Apostolisessa uskontunnustuksessa. Sen tulisi riittää ehtoollisella, kun se kerran riittää iankaikkiseen pelastukseenkin.

 



Kommentoi tätä kirjoitusta

Kommentit

5.6.2011 klo 08:58:51
Hedelmistään puu tunnetaan kirjoittaa

Kristus-puussa kasvaa monenlaista hedelmää samalla tavalla kuin on vain yksai Vapahtaja, mutta hänen luokseen johtaa monenlaisia teitä. Oksa, joka tuottaa huonosti hedelmää, tarvitsee leikkaamista ja turhien asioiden karsimista, ettei rungosta saatu kasvuvoima mene pelkkään oman koon ja komeuden lisäämiseen.



1.6.2011 klo 06:27:25
Tarja kirjoittaa

Minäkin haluan kuulua tälläiseen "perhepuuhun". Haluan myös luottaa siihen, että ollessani vaikka ylimpänä oksana, ne alimmat oksat ei ime kaikkea voimaa juuresta. Haluan myös heilua tuulessa niin, että en varjosta aurinkoa muilta, vaan kaikki oksat voivat kauniisti kukkia ja tuottaa hedelmää. Kukin omanlaisensa.



31.5.2011 klo 13:14:20
A. Kallio kirjoittaa

Miten ihmisten luomat traditiot tai tulkinnat voisivat mennä ohi Herramme ja Vapahtajamme antaman esimerkin? Mitä Jeesus tänään tekisi? Ketkä hyväksyisi pöytäänsä, keiden puolesta ilmoittaisi uhranneensa itsensä, millaisten ihmisten kanssa murtaisi leipää?





© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin