Moni rikas elää yhä köyhyydessä

Yhdysvaltojen 1930-luvun taloudellisen laman aikana Teksasin länsiosassa asui lammasfarmari Ira Yates. Hän eli samalla tavalla kuin monet muut maanviljelijät ja karjankasvattajat. Hänellä oli paljon maata ja paljon velkaa.  Farmi ei tuottanut tarpeeksi, että hän olisi kyennyt maksamaan veronsa ja lainojensa korot. Niinpä hän pelkäsi koko ajan menettävänsä farminsa. Ilman valtion maksamaa tukea perhe ei olisi selviytynyt edes ruuan ja vaatteiden hankinnasta.

Päivästä päivään Ira paimensi lammaslaumojaan Teksasin kumpuilevilla niityillä. Hän ei kyennyt näkemään luonnon kauneutta, sillä huoli velkojen hoidosta ja maksamattomista laskuista pyöri lakkaamatta hänen mielessään.

Eräänä päivänä öljy-yhtiön seismologien ryhmä saapui hänen maatilalleen. Insinöörit, kertoivat, että tilalta voisi kenties löytyä öljyä, ja pyysivät lupaa saada tehdä muutamia koeporauksia. Iralla ei ollut mitään tätä vastaan, ja niin sopimus allekirjoitettiin.

Noin kolmensadan metrin syvyydessä porat osuivat suunnattomaan öljylähteeseen. Jo ensimmäisestä porausaukosta saatiin 80.000 barrelia eli tynnyriä (tynnyri =166,3 l) päivässä. Myöhemmin maatilan alueelta löytyi useita vielä paljon tuottavampia porauskaivoja.

Ja köyhä lammasfarmari Ira Yates omisti ne kaikki. 

Samana päivänä, kun hän oli ostanut maatilan, hän oli saanut omistukseensa myös kaikki nuo suunnattoman arvokkaat öljyesiintymät. Siitä huolimatta hän oli elänyt vuodesta toiseen puutteessa ja köyhyydessä. Monimiljonääri eli ainaisessa rahapulassa ja pakkohuutokaupan sekä häädön pelossa.

Miten tämä oli ollut mahdollista? Vain siksi, ettei hän tiennyt öljyn oleva aivan jalkojensa alla.

Moni ihminen elää tänäänkin kuin aarteestaan tietämätön Ira Yates. Heidän elämäänsä hallitsevat huolet ja pelko. Elämä tuntuu tarkoituksettomalta ja kuolema pelottavalta.

Sisintä kalvaa tyhjyyden ja toivottomuuden tunne. Onko elämälläni mitään tarkoitusta? Onko elämä vain lyhyt hämärä kahden pimeän välissä? Mihin minä joudun, kun minä kuolen?

Omat virheet ja syyllisyys saavat ihmiset toimimaan kuin Aatami ja Eeva, jotka syntiin langettuaan piiloutuivat Jumalalta pensaikkoon. Pensaiksi ja piilopaikoiksi meidän aikamme tarjoaa monenlaista viihdettä, koukuttavia harrastuksia, railakkaita juhlia ja päihdyttäviä aineita. Arvot romahtavat, perheet hajoavat ja se, mikä näytti rajattomalta vapaudelta, osoittautuukin orjuuttavaksi kahleeksi.

"Ei ole ketään vanhurskasta, ei ainoatakaan, ei ole ketään ymmärtäväistä, ei ketään, joka etsii Jumalaa. Kaikki ovat poikenneet pois, kaikki tyynni kelvottomiksi käyneet. Ei ole ketään, joka tekee hyvää, ei ainoatakaan. Heidän kurkkunsa on avoin hauta, he pettävät kielellään, heidän huultensa alla on kyykäärmeen myrkkyä, heidän suunsa on täynnä kirousta ja katkeruutta. Heidän jalkansa ovat nopeat vuodattamaan verta, hävitys ja kurjuus on heidän teillään, ja rauhan tietä he eivät tunne. Ei ole Jumalan pelkoa heidän silmiensä edessä." (Room.3:12-18)

Näin synkin sanoin Paavali kuvaa Jumalan hylänneitä ja oman elämänsä kadottaneita ihmisiä.  Edes Paavalin mielestä tilanne ei kuitenkaan ole toivoton. Katsellessaan Ateenassa epäjumalien komeita temppeleitä hän sanoi jotain odottamatonta. Sanoma Jumalan rakkaudesta ja hänen pakanoillekin valmistamasta pelastuksesta on lammasfarmari Yateksen jalkojen alla olleiden öljylähteiden tavoin lähempänä kuin olemme ajatelleet:

”Hän ei kuitenkaan ole kaukana yhdestäkään meistä, sillä hänessä me elämme ja liikumme ja olemme.” (Ap.t.17:27-28)

Myös Jesajan kirjan Jeesusta koskevassa profetiassa puhutaan samasta asiasta:

”Me vaelsimme kaikki eksyksissä niin kuin lampaat, kukin meistä poikkesi omalle tielleen. Mutta Herra heitti hänen päällensä kaikkien meidän syntivelkamme.” (Jes.53:6)

Jokainen, joka tekee syntiä, on synnin orja. Vain tunnustamalla syntinsä ja turvautumalla Jeesuksen armoon pääsee vapaaksi tästä orjuudesta.  

Vapaaksi päässeen orjan ilon suuruutta on vaikea kuvitella, ellei ole itse saanut sitä kokea. Eikä ilo evankeliumin avautumisesta ja Hyvän Paimenen Jeesuksen laumaan pääsystä koske vain häntä, joka on päässyt vapauteen. Jaettu ilo on tässäkin moninkertainen ilo, kuten vanha kansanviisaus sanoo.

Joistakin juhlista me saatamme sanoa, että silloin ilo ja riemu nousivat kattoon asti. Evankeliumin kohdalla uuden löytämisen ilo on vielä paljon suurempaa. Se ei jää edes katon tasalle, vaan ulottuu taivaisiin saakka. Näin Jeesus kuvaa paimenen riemua, kun hän vihdoin löytää kadonneen lampaansa:

”Ja jos hän sen löytää, totisesti minä sanon teille: hän iloitsee enemmän siitä kuin niistä yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä, jotka eivät olleet eksyneet.” (Matt.18:13)

Jeesus iloitsee yhdessä taivaan joukkojen kanssa löydetystä ja pelastetusta kadonneesta lampaasta vielä monin verroin enemmän kuin mitä pelastettu lammas osaa itse iloita. 

Entä ne yhdeksänkymmentä yhdeksän lammasta, jotka jo olivat Hyvän Paimenen laumassa?

Millainen suunnitelma Jeesuksella on omalle laumalleen? Näin hän sen ilmoittaa:

”Niin kuin Isä on rakastanut minua, niin minäkin olen rakastanut teitä. Pysykää minun rakkaudessani. Jos pidätte minun käskyni, te pysytte minun rakkaudessani, niin kuin minä olen pitänyt Isäni käskyt ja pysyn hänen rakkaudessaan. Olen puhunut teille näistä asioista, jotta minun iloni olisi teissä ja teidän ilonne tulisi täydelliseksi. Tämä on minun käskyni: rakastakaa toisianne, niin kuin minä olen rakastanut teitä.” (Jeesus: Joh.15:9-12)

”Tähän asti te ette ole anoneet mitään minun nimessäni. Anokaa, niin te saatte, että ilonne olisi täydellinen."  (Jeesus: Joh.16:24)

 

Opetuslapset ottivat Jeesuksen sanat todesta. Hänen seuraajansa tunnettiin keskinäisestä rakkaudesta ja huolenpidosta. Ilo oli heille keskeinen asia, kuten myös apostoli Johanneksen kirjeen viimeiset rivit osoittavat.

”Toivon pääseväni teidän luoksenne ja saavani puhua kanssanne kasvokkain, että ilomme olisi täydellinen.” (Apostoli Johannes: 2.Joh.1:12)

Näemmekö me tämän ajan kristittyjen elämässä ja keskinäisissä yhteyksissä runsain määrin iloa ja keskinäistä rakkautta? Onko se – Jeesuksen sanoja lainaten – maailman silmissä hänen seuraajiensa tuntomerkki? Ellemme näe, niin miksi emme?

Viekö väärien aarteiden kokoaminen ilon ja rakkauden?  

Onko omaisuudesta, urasta, muiden suosiosta, vallasta ja menestyksestä tullut meille kultaisia vasikoita, jotka sitovat sydämmemme vääriin asioihin ja vievät ilon ja keskinäisen rakkauden? Onko meiltä tässä tehokkuutta ja kilpailemista ihannoivassa maailmassa unohtuneet Raamatun sanat:

"Älkää kootko itsellenne aarteita maan päälle. Täällä tekevät koi ja ruoste tuhojaan ja varkaat murtautuvat sisään ja varastavat. Kootkaa itsellenne aarteita taivaaseen. Siellä ei koi eikä ruoste tee tuhojaan eivätkä varkaat murtaudu sisään ja varasta. Missä on aarteesi, siellä on myös sydämesi.” (Matt.6:19-21)

Sammuttavatko keskinäiset riidat ja eripuraisuus ilon ja keskinäisen rakkauden?

Millaisen kuvan netin keskustelupalstat antavat Jeesuksen omien keskinäisestä kunnioituksesta ja rakkaudesta? Onko keskinäistä rakkautta ja toinen toistemme kunnioittamisessa kilpailua tärkeämmiksi nousseet oikeassa olemisen vimma, teologinen kikkailu, oman porukan kilven kiillottaminen ja toisella tavalla uskoaan elävien panetteleminen? Paavali sanoi suorat sanat tällaisesta itsensä korottamisesta ja toisten panettelemisesta:

”Olen näet saanut kuulla Khloen väeltä, että teillä, veljeni, on keskenänne riitoja. Tarkoitan sitä, että toiset teistä sanovat: ’Minä olen Paavalin puolella’, toiset taas: ’Minä Apolloksen’, ’Minä Keefaksen’, ’Minä Kristuksen’. Onko Kristus jaettu? Onko ehkä Paavali ristiinnaulittu teidän puolestanne? Paavalinko nimeen teidät on kastettu?” (1.Kor.1:11-13)

”Mikä oikeus sinulla on tuomita toisen palvelijaa? Oman isäntänsä edessä hän seisoo tai kaatuu - vaikka kyllä hän seisoo, sillä Herra kykenee pitämään hänet pystyssä.” (Room.14:4, lue kaikkia jakeet Room.14:1-8)

Vievätkö syntien puolustelu, helliminen ja piilottelu ilon ja rakkauden seurakunnasta? 

Synnin rajoja väännellään ja siirrellään. Raamatun selkeää sanaa selitetään pois sanomalla, ettei se ole enää ajankohtaista meille tämän ajan ihmisille. Halpaa armoa saarnaamalla "unohdetaan" synti ja parannuksenteko. 

Jos näin on, niin ei ihme, että Jumalan tuomion alkaa seurakunnasta (1.Piet.4:17).

Maailmassa ei ole ainuttakaan seurakuntaa, jossa olisi synnittömiä jäseniä. Siinä mielessä me kaikki olemme samassa asemassa. Eroja syntyy kuitenkin siinä, miten me syntiin - ja ennen kaikkea omaamme - suhtaudumme. Piilottelemeko, selitämmekö "parhain päin", vai tunnustammeko ne ja pyrimme tekemään parannusta.

”Jos väitämme, ettemme ole syntisiä, me petämme itseämme eikä totuus ole meissä. Jos me tunnustamme syntimme, niin Jumala, joka on uskollinen ja vanhurskas, antaa meille synnit anteeksi ja puhdistaa meidät kaikesta vääryydestä. Jos väitämme, ettemme ole syntiä tehneet, teemme hänestä valehtelijan eikä hänen sanansa ole meissä.” (1.Joh.1:8-10)

Maailmaan mukautuminen ja maailman suosion tavoittelu surmaa seurakunnan ja kristityn

Tutkimusten mukaan voimakkaimmin kasvavat ne kirkot ja seurakunnat, joissa Raamattua kunnioitetaan, rukoillaan paljon, käytetään Pyhän Hengen lahjoja ja palvotaan Jeesusta. 

Ne kirkot ja seurakunnat, jotka maailman arvoja myötäillen siivoavat julistuksestaan ja opetuksistaan pois Raamatun totuuksia, kuihtuvat. Siksi meitä varoitetaan tavoittelemasta maailman hyväksyntää totuuden hinnalla.

”Älkää mukautuko tämän maailman menoon, vaan muuttukaa, uudistukaa mieleltänne, niin että osaatte arvioida, mikä on Jumalan tahto, mikä on hyvää, hänen mielensä mukaista ja täydellistä.” (Room.12:2)

Ellemme me pysy Jeesuksessa, kaikki hengellinen touhuamisemme on turhaa. Sellainen työ ei voi tuottaa hedelmää. Ellemme me ole joka hetki Hengen ohjauksessa ja päivittäin ammentamassa Jeesuksen omasta, me olemme kuin juottajia, jotka ojentelevat tyhjiä kuppeja janoisten huulille. Jeesus vakuuttaa meille, että vain kiinteä ja päivittäin uudistuva suhde häneen antaa meille jotain, mitä me saamme jakaa edelleen.

”Pysykää minussa, niin minä pysyn teissä. Eihän oksa pysty tuottamaan hedelmää, ellei se pysy puussa, ja samoin ette pysty tekään, ellette pysy minussa.” (Joh.15:4)

”Joka aamu on armo uus”, vakuuttaa hengellinen laulu. Joka aamu, joka päivä ja joka ilta. Miksi tämä on niin tärkeää? Siksi, että:

”Sisimmässäni minä iloiten hyväksyn Jumalan lain, mutta siinä, mitä teen, näen toteutuvan toisen lain, joka sotii sisimpäni lakia vastaan. Näin olen ruumiissani vaikuttavan synnin lain vanki. Minä kurja ihminen! Kuka pelastaa minut tästä kuoleman ruumiista? Kiitos Jumalalle Herramme Jeesuksen Kristuksen tähden! Niin minun sisimpäni noudattaa Jumalan lakia, mutta turmeltunut luontoni synnin lakia.” (Room.7:22-25)

Paavali meni vieläkin pitemmälle. Hänen Pyhän Hengen herkistämä synnintuntonsa sai hänet sanomaan, että hän on syntisistä suurin (1.Tim.1:15). Jeesuksen seuraaminen ei tässä ajassa vapauta meitä synnin tekemisestä, mutta hänen Golgatalla vuodattamansa veri vapauttaa meidät syntiemme seuraukselta, Jumalan vihalta ja kadotustuomiolta.  

Me olemme heikkoja ja lankeavia, mutta meidän Herramme Jeesus on voittanut synnin ja kuoleman avaten meille tuhlaajapojille ja -tyttärille tien kotiin taivaallisen Isämme luo. Siksi me saamme omistaa ne valtavat aarteet, jotka Jeesus on valmistanut omilleen. Siksi saamme jättää taaksemme epävarmuuden, pelon, toivottomuuden ja synteihimme kuolemisen ja ottaa vastaan kaiken sen, mitä meille on Jeesuksen tähden luvattu:

”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä! Hän on siunannut meitä kaikella Hengen siunauksella, taivaallisilla aarteilla Kristuksessa.” (Ef.1:3)

Aamen. 

--------------

(Teksti on Reijon puhe Betania-kodin Sana avautuu illassa 20.2.2017)

Linkkejä muihin artikkeleihini: