Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Tiedätkö, mikä pitää seurakunnat koossa?

Tyrvään Pyhgän Olavin kirkossa olevassa Osmo Rauhalan maalauksessa Pyhä Henki on murtautumassa ulos rakenteista. Tämän päivän kivakirkon suurin huoli näyttää olevan juuri rakenteiden ja hallinnon vahvistaminen.

- Tiedätkö, mikä pitää puut koossa? kysyi eräs ystäväni. Kun en osannut vastata, hän jatkoi: Se on tietysti sahajauho. Heti kun sen ottaa pois, puu katkeaa.

- Tiedätkö, millä sähkölaitteet toimivat? viisasteli toinen ystäväni. Ne toimivat savulla, hän selitti. Kun sininen savu pöllähtää ulos, kapistus lakkaa toimimasta.

 

Entä mikä pitää kirkon ja seurakunnat koossa ja toiminnassa? Viime aikojen keskustelua ja aloitteita seuraamalla oikeaksi vastaukseksi voisi luulla joko tehokasta hallintoa, isoja yksiköitä tai yhteiskuntaan sulautumista.  Seurakuntia yhdistetään yhä suuremmiksi kokonaisuuksiksi. Samaan aikaan oppia ja teologisia tulkintoja ohjailevat enemmän yhteiskunnassa vallalla olevat arvot kuin Raamattu Jumalan sanana.

 

Pyhä Henki vai ajan henki?

 

Luterilaisen kirkon suurimpana murheena näyttäisi olevan kirkosta eroavien kasvava määrä, vaikka tärkeimpänä kysymyksenä tulisi olla nyt ja aina, ohjaako kirkkoamme ajan henki vai Jeesuksen Kristuksen seuraajilleen lähettämä Pyhä Henki.

 

Lääkkeitä jäsenkadon pysäyttämiseksi etsitään tuunaamalla perinteistä kristinuskoa valistuksenajan ja humanismin vapaamieliseen ja kaiken sallivaan muottiin. Tuloksena on niin vapaamielinen ja selkärangaton kristinusko, että synnin, parannuksenteon ja armon merkitykset hämärtyvät marginaalisiksi ja lähes käsittämättömiksi. Kirkosta, joka on verotusoikeutta lukuun ottamatta viimein irrotettu valtiosta, on hyvää vauhtia tulossa laitos, joka tuottaa yhteiskunnassa uskonnollisia palveluja ja perinteisiä seremonioita. Ei siis ole ihme, että yhä useammat alkavat kysellä, rakennammeko me uskonnollisia organisaatioita vai tunnustuskirjoissakin mainittua Jeesuksen Kristuksen seuraajien maailmanlaajuista seurakuntaa?

 

Kuolleen kirkon tuntomerkit

 

Vain kuollut kirkko voi olla osa yhteiskuntaa. Kuollutta kirkkoa ohjailevat ajan henki ja yhteiskunnan muutokset, ei enää Raamattu ja Pyhä Henki. Kuollut kirkko sopeutuu, taipuu, joustaa ja sovittelee säilyttääkseen asemansa riippumatta siitä, onko yhteiskunnassa vallalla demokratia tai diktatuuri. Kuollut kirkko etsii enemmän omaa kuin Jumalan kunniaa. Siksi se ojentautuu enemmän yleisen mielipiteen kuin Raamatun mukaan.

 

 Kuolleen tai kuolemaa tekevänkin kirkon rakenteiden sisällä voi olla elämää. Osaksi yhteiskunnan rakenteita liuenneen laitoskirkon sisällä elää yhä ja tulee aina elämään se Jeesuksen Kristuksen seuraajien kirkko, josta Raamattu ja Suomen evankelis-luterilaisen kirkon opin perustuksiin kuuluvat tunnustuskirjat puhuvat. Jeesus ilmaisi tämän nimittämällä seuraajiaan maan suolaksi. Vähäinenkin määrä suolaa saa ruuan maistumaan ja säilymään. Jeesus myös totesi, miten makunsa menettäneelle suolalle käy.

 

Elämä kirkko on muukalaisten kirkko

 

Elävä kirkko on aina huutavan ääni erämaassa. Sen sanoma ja julistus nousevat evankeliumista. Elävä kirkko on tässä maailmassa muukalainen, sillä se kuuluu Jumalan valtakuntaan. Niinpä se ei voi koskaan olla osa mitään maallista yhteiskuntaa eikä valtakuntaa. Nimessä Suomen evankelis-luterilainen kirkko sana Suomenviittaa tällöin ainoastaan maantieteelliseen toiminta-alueeseen, ei samannimiseen valtioon tai yhteiskuntaan. Elävän kirkon tehtävänä on kohdata valtiossa ja yhteiskunnassa esille nousevat kysymykset rohkeasti oman perusviestinsä, evankeliumin pohjalta mitään vesittämättä, mitään sanomatta jättämättä. Elävän kirkon jäsenet elävät maailmassa mutta eivät ole maailmasta. He ovat kotimatkalla olevia taivaan valtakunnan kansalaisia.

 

Ratkaisuna väljähtyneeseen ja makunsa menettäneeseen uskonnollisuuteen ei ole suolan kokoaminen jonnekin sivuun omiksi pieniksi suolakasoiksi vaan suolan maun vieminen sinne, missä sitä juuri nyt eniten tarvitaan. Joidenkin haavoissa suola voi kirvellä, mutta sitä ei pidä säikkyä, sillä se on vain hyvä merkki. Oman tilan tunnustaminen, parannuksen tekeminen ja tervehtyminen tekevät usein kipeää.

 

- Mitä sinä sitten teet, kun liberaaliteologit ja vapaamieliset kantavat sinut seurakunnasta ulos Raamattuun ja uskoon liittyvien fundamentalististen näkemystesi takia? kysyttiin eräältä ystävältäni.

 

- Minä kävelen ovesta takaisin sisälle! hän vastasi.

 

Suolan paikka ei ole suolapurkeissa vaan siellä, missä uhkana ovat maun menetys ja pilaantuminen. Suolan paikka on maallistuneessa ja maailmaan mukautuneessa kirkossa. Suolan paikka on kaikkialla siellä, missä ihmiset elävät ilman tulevaisuutta ja toivoa.

 

Kirkko ilman eläviä yhteisöjä on vain uskonnollisten palvelujen laitos

 

Kirkon elämän säilyttämiseksi tarvitaan suolan lisäksi muutakin. Tarvitaan sitä, mitä hallinnon ja talouden nimissä ollaan kaksin käsin tuhoamassa. Seurakunnan nimellä kulkevien entistä suurempien hallinnollisten yksiköiden sisälle on rakennettava yhteisöllisyyttä, pieniä jumalanpalvelusyhteisöjä ja kotikokoontumisia, eräänlaisia kylä- ja kotiseurakuntia. Niitä tarvitaan torjumaan syrjäytymistä ja heitteille jäämistä. Ruokkimaan Herramme karitsoita ja lampaita siellä, missä kivakirkko ja tehoseurakunta eivät enää näe mahdolliseksi toimia tai edes pitää kirkkoja lämpiminä. (Tätä näkökulmaa olen käsitellyt perusteellisemmin edellisessä blogitekstissäni .)

 

Toivon merkki on siinä, että kirkon sisällä on noussut ääniä, joissa yhteisöjen arvo ymmärretään ja suolan halutaan säilyttävän makunsa. Viime aikoina lukemistani tällaisista puheenvuoroista on kiinnostavimpia pastori Erkki Jokisen kirja Muukalainen (Perussanoma 2011).

 

Inkerin kirkon teologisen seminaarin vararehtorina ja Helsingin seurakuntien venäjänkielisen työn pastorina toimineen Erkki Jokisen aiempi kirja Idänkohtaus (Suomen Lähetysseura 2005) valittiin tuolloin vuoden kristilliseksi kirjaksi. Vuoden 2011 lopulla ilmestyneessä kirjassaan Muukalainen hän käsittelee kristityn hengellistä muukalaisuutta, maahanmuuttajien muukalaisuutta ja myös kirkkomme tämän hetken tilannetta erittäin upealla ja puhuttelevalla tavalla. Suosittelen kirjaa lämpimästi niin maallikoille kuin teologeillekin.

----------- 

Luterilaisen kirkon uudistusliikkeenä toimivan Hengen uudistus kirkossamme ry:n näky on päivitetty tämän ajan haasteita vastaavaksi. Kirjoituksen Hengen uudistuksen tehtävästä ja tavoitteista voit lukea kautta.

 

(Molemmat kirjoitukset on julkaistu Uusi Elämä lehden numeross 1/2012)

 

Kirjasta Muukalainen löydät enemmän tietoa kotisivuillani olevasta Kristillisten kirjojen valintaoppaasta: .



Kommentoi tätä kirjoitusta

Kommentit

12.2.2012 klo 08:05:53
Raamattu sen kertoo kirjoittaa

Tuomio alkaa seurakunnasta. Jumala seuloo lopun aikana seurakuntaansa. Jako maailman arvoihin soputuviin ja Raamatun Sanasta kiinni pitäviin on tapahtumassa. Ei sitä kannata ihmetellä. Raamatussa se kaikki on jo kerrottu. Ja lisää on luvassa: Luukas 21:12



3.2.2012 klo 07:44:16
Mikä hajottaa seurakunnan kirjoittaa

Kannattaisi varmasti avoimesti myös keskustella siitä, mikä ja mitkä asiat hajottavat seurakunnan. Perinteisen eli niin sanotun klassisen kristinuskon turhentajat, kaikkea suvaitsevat ja maailmaan mukautuvat liberaalit ovat suorastaan työntämässä meitä Raamattuun yhä uskovia ulos kirkosta. Eikö se ole hajottamista? Miten hajottajia voisivat olle ne, jotka pitävät kiinni siitä, mihin kirkko on vuosisatoja uskonut ja suurimmassa osassa maailmaa yhä uskoo?





© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin