Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Rakenteista kohti ydintä

Vuosi 2010 oli mullistusten ja ääri-ilmiöiden vuosi. Venäjän helleaalto ja metsäpalot, Islannin tulivuoren tuhkapilvet, Pakistanin, Indonesian ja Australian ennätystulvat, Brasilian ankara kuivuus, Yhdysvaltojen rajut tornadot ja muut vastaavat tapahtumat nostivat otsikoihin toistuvasti sanontoja ”pahin 50 vuoteen” tai ”ankarin 100 vuoteen”. Maanjäristykset, helle, tulvat, tulivuorenpurkaukset ja muut luonnonmullistukset tappoivat noin 260 000 ihmistä. Vuoden 2009 vastaava luku oli noin 15 000 kuollutta.
 

Myös kristillisten kirkkojen kohdalla ajan merkit ovat olleet selkeitä. Kristinuskon painopiste on yhä selvemmin siirtynyt etelään ja itään. Esimerkiksi Kiinassa, missä kulttuurivallankumouksen jälkeen julistettiin, että kristinusko oli siirretty museoon, kristittyjä on jo yli 60 miljoonaa. Noin puolet protestanttisista kristityistä kuuluu valtion hyväksymään Kolmen Itsen Isänmaalliseen Kirkkoon. Toinen puoli kuuluu viranomaisten vainoamiin maanalaisiin kotiseurakuntiin.
 
Teologialtaan ryhmät ovat varsin lähellä toisiaan. Molemmat uskovat Raamattuun Jumalan sanana ja näkevät tehtäväkseen evankeliumin levittämisen eivätkä voisi kuvitella edes keskustelevansa samaa sukupuolta olevien siunaamisesta tai vihkimisestä. Molemmat kasvavat kasteiden kautta vuosittain yli miljoonalla uudella jäsenellä.
 
Vaikka kasvun luvut muualla Aasiassa sekä Afrikassa ja Etelä-Amerikassa ovat pienempiä, niin vastaavia kertomuksia Raamattuun ja Jeesuksen lähetyskäskyyn sitoutuneiden seurakuntien nopeasta kasvusta löytyy myös sieltä.
 
Kehityksen suurta kuvaa katsellessa huomio kiinnittyy mielenkiintoiseen asiaan. Maailmassa syntyy nopeaa tahtia uusia kasvavia seurakuntia ja kirkkoja, jotka eivät halua liittyä mihinkään niin sanottuun vanhaan kirkkokuntaan. Kristinusko näyttäisi olevan muuttumassa yhä enemmän lukemattomien itsenäisten seurakuntien ja liikkeiden joukoksi. Se on yhä vähemmän sidoksissa vanhojen kirkkojen maailmanneuvostoihin, liittoihin ja ekumeenisiin oppikeskusteluihin.
 
Myös Suomen mittakaavassa viime vuosi oli kristinuskon kannalta ennätysten ja uusien avausten vuosi. Tehtyjen ratkaisujen vaikutusta ei voida arvioida pelkästään kirkosta viime vuonna jo eronneiden määrällä. Kirkollinen ajopuuteoria näkee kehityksen vievän kirkkoamme vääjäämättä kohti Ruotsin mallin mukaista samaa sukupuolta olevien siunaamisia ja vihkimisiä. Taloudelliset ajopuut kulkevat kohti jatkuvasti suurempia hallinnollisia yksiköitä ja samalla yhä kauemmaksi yksityisistä ihmisistä. Eläkevastuut näyttävät olevan ajautumassa suuremmiksi kuin mitä vähenevältä jäsenistöltä saadaan kerätyksi.
 
Kirkollisissa rakenteissa siis natisevat uhkaavalla tavalla sekä kansainvälisesti että kansallisesti. Eikä sitä natinaa saada loppumaan keskittymällä organisaation jatkuvaan viilaamiseen tai yhteiskunnan yleisen mielipiteen entistä tarkempaan myötäilemiseen.
 
Meidän kannattaisi ottaa mallia kiinalaisista kristityistä, joita mitkään yhteiskunnalliset mullistukset eivätkä edes vainot ole kyenneet hävittämään. Kun esimerkiksi Pohjois-Afrikan kristityt pyyhkäistiin nopeasti ja perusteellisesti islamin tieltä, kiinalaiset seurakunnat ovat osoittautuneet hengissä selviytymisen mestareiksi.
Mikä sen on tehnyt mahdolliseksi?
 
Kun kommunismi ja kulttuurivallankumous hävittivät Kiinasta kirkot ja organisaatiot, jäljelle jäivät vahvat pienet yhteisöt, maan alle painuneet seurakunnat. Vahvan yhteisöllisyyden tekivät mahdollisiksi päättäväinen sitoutuminen Raamattuun Jumalan sanana, luottamus Pyhän Hengen eläväksi tekevään voimaan ja halu levittää hintaa kyselemättä sanomaa Jeesuksesta kaikille, jotka eivät Häntä vielä tunteneet. Kun kädet eivät olleet täynnä muistioita, pöytäkirjoja, raportteja, kännyköitä, kalentereita ja strategioita, niin ainoaksi mahdollisuudeksi jäi laittaa ne ristiin ja keskittyä rukoilemiseen.
 
Meidänkin olisi syytä kääntää katseemme suurista rakenteista ja näyttävistä kulisseista kohti uskomme ydintä. Meidän on aika ryhtyä kirkkona rakentamaan todellisia jumalanpalvelusyhteisöjä ja olemaan selkeästi jotain mieltä. Meidän on julistettava kiertelemättä, pelotta ja hintaa kyselemättä, että Jeesus on ainoa tie, totuus ja elämä. Meidän on sanottava selkeästi, että muuta tietä ei kenelläkään ole Jumalan luo iankaikkiseen elämään kuin syntien tunnustamisen, parannuksenteon ja Golgatan ristillä avatun armon tie.
 
-----------
 
Teksti on kirjoitettu tammikuun lopussa ja julkaistu 21.2. ilmestyneessä Hengen uudistus kirkossamme ry:n jäsenlehdessä Kädenojennuksessa.
Kuten olemme mm. arabimaiden kuohunnasta huomanneet, mullistukset eivät suinkaan päättyneet vuoteen 2010. Ohi ne eivät liioin ole kristikunnan eikä oman kirkkommekaan osalta. Elämme hyvin mielenkiintoista aikaa ja jännittävää vuotta! Mitä mahtaa tapahtua seuraavaksi?


Kommentoi tätä kirjoitusta

Kommentit

4.3.2011 klo 08:18:18
Pettynyt kirjoittaa

Olen usein ihmetellyt tuota samaa asiaa. Paljon on "Nikodemoksia", jotka kyllä tulevat "yön pimeydessä" kiittelemään rohkeista puheista ja kirjoituksista, mutta eivät itse uskalla julkisesti ilmaista omaa kantaansa.
PS. Jos tuo "Nikodemos" jäi jollekin epäselväksi, niin kannattaa lukea Joh.3:1 eteenpäin.



23.2.2011 klo 18:17:49
Kyselevä kirjoittaa

Missä ovat Suomen pelottomat ja rohkeat kristityt, jotka uskaltavat puhua totuutta rakkaudessa? Heitä taitaa löytyä lähinnä sellaisista järjestöistä kuin Luther-Säätiö. Liian monet yrittävät säilyttää selustansa ja asemansa sekä "maineensa" ja myötäilevät sekä maallista hallintoa että yhä liberalisoituvaa kirkkoa.





© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin