Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

”Myönteisyys ja usko ovat kaksi eri asiaa”

Kirkko tammimetsikössä, Caspar David Friedrich, v.1774-1840

Tutkimukset kertovat ihmisten suhtautuvan myönteisesti kirkon perinteisiin, köyhien auttamiseen ja kirkollisiin toimituksiin. Opin ja uskon alueilla asiat ovat paljon huonommin. Yhä harvempi uskoo Jumalan olemassaoloon, Jeesukseen syntien sovittajana tai edessä olevaan viimeiseen tuomioon.

 

Sanansaattaja -lehden 16.5.2012 pääkirjoituksessa, josta lainasin yllä olevan otsikon, päätoimittaja Hannu Kippo arvioi kehityksen niin huolestuttavaksi, että hän puhuu pakanuuden lisääntymisestä. Huolestumisen syynä ovat Kirkon tutkimuskeskuksen tutkijoiden Hanna Salomäen ja Kimmo Ketolan tutkimuksen tulokset suomalaisten suhteesta kirkkoon ja sen oppiin.

 

Tuoreet tutkimustiedot kertovat kristillisiin opetuksiin uskomisen olevan entistä heikompaa. Suomalaisista runsas neljännes (27 %) ilmoitti kyselyssä uskovansa kristinuskon Jumalaan. Vuoden 2007 kyselyyn verrattuna osuus on pudonnut kymmenellä prosenttiyksiköllä. Yli viidennes suomalaisista (21 %) puolestaan ilmoitti, ettei usko Jumalan olemassaoloon. Osuus on noussut kaikkien aikojen suurimmaksi. Eivätkä luvut monien uskomme perusteisiin kuuluvien seikkojen osalta näytä yhtään sen paremmilta.

 

Kirjoituksessaan Hannu Kippo patistelee kirkolliskokousta paneutumaan hartiavoimin tähän vakavaan ongelmaan ja rakentamaan strategian suomalaisten tavoittamiseksi kirkon sanomalla. Hänen mielestään tähän tarvitaan selkeää lain ja evankeliumin saarnaa silläkin uhalla, että joku loukkaantuisi Jumalan sanaan. 

 

Vanha aforismi toteaa: ”On turha ryhtyä suunnittelemaan huoneisiin uusia tapetteja, kun talo on tulessa.” Kirkossa meneillään olevaan laajaan hallinnolliseen uudistukseen viitaten Hannu Kippo ilmaisee saman näin:

”Näyttää siltä, että kirkossa ei ole hallinnollinen kriisi vaan opillinen kriisi. Tutkimustulosten valossa on rohjettava kysyä, mieltääkö luterilainen kirkkomme itsensä uskonyhteisöksi vai ainoastaan sosiologiseksi yhteisöksi. Tutkimus olisi nyt osattava hyödyntää niin, että se antaisi kaikille kristillisen kirkon piirissä toimiville uutta intoa keskittyä ihmisten juurruttamiseen kirkkoon Jumalan sanalla. Ei haittaa, vaikka olemme järjestyksestä erimielisiä. Se on tyypillistä ihmisille. Mutta jos olemme erimielisiä kirkon varsinaisesta tehtävästä, tehdä kaikista kansoista Jeesukseen uskovia, hänen opetuslapsiaan, on tilanne pahempi.”

Hannu Kippo puhuu oikeasta ja tärkeästä asiasta. Hallintoon keskittyminen silloin, kun ”talo on tulessa”, on silmien ummistamista tosiasioilta.

 

Tällaisia ovat olleet tutkimusten tulokset, kun vastaajina ovat olleet kirkkoon kuuluvat eli kirkollisveronsa - ainakin vielä toistaiseksi - tunnollisesti maksavat suomalaiset:

 

Kirkkoon kuuluminen on sen jäsenten mielestä tärkeää näistä syistä:

- kirkon auttamistoiminta eli diakonia 80%

- kirkolliset toimitukset 75%

- perinteet ja osa suomalaisuutta 70%

- kirkko hengellisenä yhteisönä 45%

 

Kirkon oppiin sen jäsenet uskovat seuraavasti:

- Jeesus on Jumalan Poika  49%

- Jeesus syntyi neitseestä 33%

- Jeesus sovitti synnit 44%

- Jeesus palaa tuomitsemaan 34%

- Taivas on olemassa 50%

- Helvetti on olemassa 33%

 

Kirkkoon kuuluvien eli sen jäsenten usko on rapistunut jo noin matalalle tasolle.  Millaisia mahtasivatkaan luvut olla silloin, jos tutkimuksessa mitattaisin koko kansamme käsityksiä kristinuskomme perusasioista!

 

Päätoimittaja Hannu Kipon pääkirjoituksen voit lukea kautta.



Kommentoi tätä kirjoitusta

Kommentit

25.6.2013 klo 01:19:40
kirjoittaa

Yksi syy siihen miksi Kristukseen ei uskota on Kristuksen seuraajien tekopyhyys. Ihmsiet näkevät otdelliset ongelmat ja rakkaudettomuuden, mutta kaikki haluavat ajatella omaa etuaan ja edistää omaa hyvinvointiaan tietenkin. Valtaosa suomalaisista tietää Jeesuksen opeista ja he arvostvat diakonityötä. Uskovaisuus näyttäytyy kuitenkin tekopyhänä touhuna jossa Jeesuksen seuraamisen käytännön voima ei erotu mitenkään. Todellinen rakkaus vetoaa ihmisiin aina, mutta kun sitä ei ole tarjolla ei ihmisiä kiinnosta erinlaisten oppirakennelmien kyhäelmä jossa omassa urakehityksessään kiipeilevät uskovat. Jokaikisessä harrastuspiirissä käydään samanlaista valtataitselua kuin uskovien keskuudessa ynnä riitelyä miten se asia olikaan.
Ihmisten kuunnioitus uskovaisia kohtaan kasvaisi jos uskovat oikeasti olisivat enemmän kuin sitä samaa mitä ihmiset muuallakin. Itse tajuan, että sankareita on harvassa ja ihmisiä joiden usko on väkevä. Kaikessa hiljaisuudessa moni tekee hyvää, mutta se ei näy.





© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin