Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Mitä meille tapahtuu, kun kuolemme?

Rikas mies ja Lasarus, noin v. 1035-40, Luukas 16:19. Klikkaamalla näet kuvan suurempana.

 

- Mitä meille tapahtuu, kun me kuolemme? Missä kuolleet odottavat ylösnousemusta? kysyi eräs ystäväni pysäyttäen minut ison kysymyksen äärelle. Vaikka ns. rajakokemuksia onkin kertynyt kokonaisiksi kirjoiksi asti, niin kukaan rajan yli täysin siirtyneistä ei ole tullut vastausta kertomaan.  Mitä sinä vastaisit kysyjälle?

 

Paras ja koskettavin vastaus, jonka olen löytänyt, sisältyy pieneen tarinaan äidistä, joka yritti kuvailla kuolemansairaalle pojalleen, mitä kuolemassa tapahtuu. Mutta ennen kuin kerron sen, tarakstellaan asiaa hieman Raamatun ja eri kirkkokuntien näkökulmista.

 

Monet viisaat ovat pohtineet tätkin asiaa vuosisatojen kuluessa, mutta yksiselitteistä vastausta ei ole löytynyt. Raamatun sana Jeesuksesta, joka "herättää" kuolleet, pitää sisällään ajatuksen nukkumisesta. (mm. 1.Kor.6:14, 2.Kor.1:9, Mark.12:24-27) On jokin olotila, josta herätään. Ollaan siis "elossa" vaikka ollaan kuolleita? Näin voisi päätellä myös raamatunkohdasta (Luukas.20:38), jossa sanotaan kaikkien olevan aina Jumalalle elossa. Mutta missä tuo tämän elämän ja ylösnousemuksen väliin jäävä aika "nukutaan"? Mitä muuta silloin ehkä tapahtuu?  

 

Neljän kerroksen väkeä

 

Augustinus (v. 354-430) opetti vainajien sielujen jakautuvan neljään joukkoon: 1) marttyyrit, jotka pääsevät suoraan Jumalan luo, 2) hyvän ja oikeudenmukaisen elämän eläneet, sama juttu, 3) yrittäneet mutta kompuroineet, heidän puolestaan saa ja pitää rukoilla vielä heidän kuolemansakin jälkeen, 4) täydelliset lurjukset, suoraan helvettiin, sillä heidän kohdallaan eivät edes esirukoukset auta.

 

Kiirastulen kautta taivaaseen

 

Katolinen kirkko kehitteli kiirastuliopin, ajatuksen tulesta, joka tuona "odotusaikana" puhdistaa taivaskelpoiseksi. Pohjana kiirastuliopille on 1.Kor3:15. Osa meni tässä niin pitkälle, että väitti kaikkien pelastuvan, kunhan helvetissä on ensin tarpeeksi kauan kuonaa pois polteltu. Myös noina aikoina oli siis omat ”kylliäisensä” ja "kaikki pääsevät taivaaseen" oppinsa.  Sellainen tuomittiin silloinkin harhaopiksi.

 

Enkelien tai paholaisten joukkoon

 

Ortodoksien mukaan kuolleen sielu siirtyy kuoleman jälkeen joko enkelien joukkoon paratiisiin tai pahojen henkien keskelle helvettiin. Kuoleman jälkeen sielu kehittyy maanpäällisessä elämässä valitsemaansa suuntaan. Tuonpuoleinen on oman elämän aktiivista ja tietoista olemista, tekojen arviointia ja itsetutkiskelua. Sieltä "nähdään" tänne elävien maailmaan ja voidaan seurata rakkaitten ihmisten touhuja (Luuk.16:22-23). Me voimme ja saamme rukoilla vainajiemme puolesta ja he puolestaan rukoilevat meidän puolestamme. Meidän rukouksemme voivat jopa auttaa pahaan paikkaan päätyneen mutta tekojaan katuvan pääsemään parempaan seuraan eli taivaallisiin saleihin.

 

Luterilaiset ja kuolleiden puolesta rukoileminen

 

Luterilaisuudessakin tunnetaan vainajien puolesta rukoileminen. Uskonpuhdistuksessa kiirastulioppi sai kyytiä, mutta vainajien puolesta rukoilemista pidettiin edelleen mahdollisena. Myöhemmin 1600-luvulla päädyttiin tylympään linjaan: vainajan iankaikkisuuskohtalo ratkeaa kuolinhetkellä, joten asian jälkeenpäin rukoillen "parantelu" ei ole mahdollista. Hautajaisissa lakattiin rukoilemasta vainajan puolesta. Keskityttiin pelkkään saattoväkeen.

 

Tällaista kesti noin 350 vuotta. Sitten tehtiin täyskäännös. Vuoden 1984 käsikirjassa tuotiin hautaan siunaamiseen mukaan varsin laaja vainajan puolesta rukoileminen. Suomessa siis palattiin uskonpuhdistuksen alun ja meillä nimenomaan Agricolan omaksumille linjoille.

 

Kaksi seurakuntaa: taisteleva ja riemuitseva

 

Heprealaiskirjeen 12. luvun alun mukaan meillä "on ympärillämme todistajia kokonainen pilvi" ja siksi meidän on pantava pois kaikki mikä painaa ja synti, joka niin helposti kietoo. On siis olemassa maan päällinen "taisteleva seurakunta" (= kaikki Jeesuksen seuraajat) ja "perille päässyt riemuitseva seurakunta" (= kaikki Kristuksessa kuolleet). 

 

Kun me kokoonnumme ehtoollispöytään, uskomme, että näkyvästi läsnä olevien lisäksi läsnä ovat ja samalle aterialle kokoontuvat kaikki ennen meitä Kristukseen uskoneet ja Hänen verensä suojassa pois nukkuneet. Kirkossa alttarin kaide on usein kaari. Oikeasti kyse on  isosta ympyrän kehästä, josta suurin osa vain on näkymättömissä. Sillä näkymättömällä osalla ovat kanssamme polvistuneina kaikki ja kaikkien aikojen Jeesuksen seuraajat. Siellä ovat kanssamme myös kaikki ennen meitä Jeesuksen armon varassa pois nukkuneet rakkaamme.

 

Mutta missä se väliaika ollaan? Missä vietämme ajan kuolemamme ja Jeesuksen paluun välissä?

 

Edellä olevasta voisi vetää sen johtopäätöksen, että Jeesukseen uskovat ja Hänen ominaan kuolleet viettävät sen "riemuitsevana seurakuntana" ja Jeesuksen hylänneet ovat säilytettävinä jossain paljon kolkommassa paikassa. Tämä ajatus edellyttää "kuolleiden herättämisen" tarkoittavan hetkeä, jolloin Jeesuksessa kuolleet saavat ylösnousemusruumiinsa. Siihen saakka "seurakunta riemuitsee" ilmavammassa olotilassa?

 

Äidin neuvo kuolevalle pojalleen

 

Kaikkein parhaan ja turvallisimman vastauksen tähän isoon kysymykseen olen löytänyt aivan muualta kuin teologisista tutkielmista, joita on kertynyt melkoiseksi kirjastoksi asti. Se kuuluu näin:

 

Pieni poika oli hyvin sairas. Lääkärin ja vanhempiensa puheista hän oli osannut päätellä totuuden: hänellä oli hyvin vähän elinaikaa jäljellä.

 

”Äiti, millaista kuoleminen on? Tekeekö se kipeää?” pieni poika kysyi eräänä päivänä äidiltään.

 

Äiti mietti hetken, haki oikeita sanoja ja vastasi sitten pojalleen: ”Muistako, kun leikit koko päivän ystäviesi kanssa ja olit illalla usein hyvin väsynyt? Sinä olit silloin niin uupunut kaikesta touhuamisesta, että nukahdit usein televisiota katsellessasi vaatteet päälläsi sohvalle. Se ei tietysti ollut oikea paikka, ja siksi isäsi kantoi sinut nukkuessasi portaat ylös omaan huoneeseesi. Niin sinä aina aamulla heräsit omasta tutusta sängystäsi.”

 

”Uskon, että kuoleminen on samanlaista,” äiti jatkoi. ”Se on heräämistä eräänä kauniina aamuna toisesta huoneesta, paikasta, johon kuulut, Jeesuksen rakastavasta sylistä.” 

Kun me lapsina isän ajaessa autoa nukahdamme takapenkille, me luotamme siihen, että isä tietää minne olemme menossa. Isä myös tuntee oikean tien. Nukkuessamme pitkäkin matka tuntuu taittuvan hetkessä. Nukkuessa aika menettää merkityksensä, samoin paikka. On vain nukahtaminen ja sitten herääminen perillä.

 

Miten ja missä me heräämme, sen ratkaisee suhteemme Jeesukseen.  Sen rinnalla on toisarvoista, näimmekö nukkuessamme unia, vai heräämmekö me ilman muistikuvia unista. Ja kun heräämme, kaikki unien iloiset, kalvakat tai ehkä ahdistavatkin kuvat haihtuvat nopeasti kuin aamuinen usva kukkakedon yltä. On vain Herran kirkkaus, Jeesuksen kasvot ja iankaikkinen ilo Herran ja kaikkien rakkaittemme seurassa.

 

Minä menen levolle ja nukahdan, sitten herään taas aamuun. Koko yön Herra suojelee minua. (Psalmi 3:6)



Kommentoi tätä kirjoitusta

Kommentit

11.3.2011 klo 15:39:33
Ritva Taraneva kirjoittaa

Tuo äidin neuvo-selitys lapselleen on tosi hyvin valaiseva .



27.2.2011 klo 18:25:20
Admin kirjoittaa

Hei, Rouva X
Käväisin mainitulla sivulla. Mielestäni se kuuluu juuri niihin asioihin, joista Heikki Palvan tekstistä poimimani lainaus varoittaa. Shamaanit, noitarummut, spritistiset istunnot ja muut sellaiset menot eivät pyhity siitä, että niiden parissa toimimiseen yhdistetään nykyaikaista tekniikkaa.
Reijo



27.2.2011 klo 18:16:42
Admin kirjoittaa

Heikki Palvan Raamatun tietosanastosta löytyy tekstiä, joka kertoo Jumalan tuomitsevan kaikenlaisten vainajahenkien kanssa puuhailun. Spiritistiset istunnot ja muut sellaiset noitamenot ovat Herralle kauhistus:

"Israelissa magia oli kielletty, jopa kuolemanrangaistuksen uhalla, 3 Moos. 19: 31, 20: 6, 5 Moos. 18: 9-14. Silti tietäjiä, varsinkin vainajahenkien esiinmanaajia, oli Israelin piirissä. Ehkä suurin osa oli muukalaisia, mutta joukossa oli varmasti myös israelilaisia, koskapa noituutta pidettiin yhtenä syynä Israelin häviöön, 2 Kun. 17: 17; vrt. 1 Sam. 6: 2, 15: 23, Jes. 2: 6, 8: 19, 44: 25."

Sellaisista kannattaa siis pysyä kaukana.
Reijo



27.2.2011 klo 18:13:37
RouvaX kirjoittaa

Edelliselle kommentoijalle: kuolleiden kanssa ei kannata olla missään yhteydessä, vaikka se onkin on mahdollista. Raamatussa tämä selvästi kielletään; tätä tämänpäivän meediot mm tarjoavat sureville omaisille. Mutta mikä henki tässä vaikuttaa?
worlditc.org ei vaikuta kovin kristilliseltä sivustolta, vai mitä sanot Reijo?
Kun kuljemme Hengen ohajuksessa, Kristusta korottaen, meidän ei tarvitse etsiä tietoa ennustajilta tai vainajilta, vaan voimme luottaa Raamatun lupauksiin ja uskoa että kuoleman jälkeen me kaikki Jeesuksen uskovat saamme olla Kristuksen luona=)



26.2.2011 klo 20:36:26
Anne Pajuluoma kirjoittaa

Reijo hyvä, myös minä olen pohtinut tätä asiaa paljon, ja etsinyt tietoa netin kauttakin. Sieltä löysin www.worlditc.org sivuston, jossa kerrotaan
elämästä kuoleman jälkeen, ja että "kuolleiden" kanssa voi olla jopa yhteydessä. Kiinnostavaa tietoa. Mitä sinä ajattelet tällaisesta asiasta?
Itse uskon elämään kuoleman jälkeen. Uskon myös Jumalaan, Jeesukseen, ja
Pyhään Henkeen.
On suurta olla edes tomuhiukkanen,
keskellä tähtien ääretöntä maailmaa.
Tulla sieltä ja palata sinne.
Elämä on ihmeitä täynnä!
Kiitos TV7 Kirja ohjelmastasi.
Tähtiä ja valoa polullesi.
T: A.P.





© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin