Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Kuolemaantuomittu, joka kieltäytyi armahduksesta

Kuolemaantuomittu torjuu harvoin armahduksen. Näin kuitenkin kävi Yhdysvalloissa 1800-luvulla. Miehet Wilson ja Potter oli tuomittu hirtettäviksi postiryöstöstä, jonka he olivat tehneet 1829. Potter hirtettiin 2.7.1830.  Presidentti Andrew Jackson armahti Wilsonin, mutta tämä kieltäytyi armahduksesta.

 

Syntyi erikoinen tilanne. Yhdysvaltojen korkein oikeus joutui päättämään, kumpi on voimassa, hirttotuomio vai armahdus?

 

Vuoden 1833 tammikuussa antamassaan päätöksessä korkein oikeus totesi, että armahdus on teko, jolla tuomitulle annetaan mahdollisuus vapautua tuomiostaan. Armahtaminen voi käytännössä toteutua vain siten, että tuomittu ottaa armahduksen vastaan.

 

Wilsonin armahtamiseen tarvittiin vain presidentin kynän nopea raapaisu. Meidän armahtamiseemme on tarvittu Jumalan Pojan syntyminen ihmiseksi ja hänen ristinkuolemansa.

 

Useimmat taitavat olla sitä mieltä, että Wilson oli hullu, kun torjui armahduksen. Samojen ihmisten mielestä Jumalan armon torjumisessa ei ole mitään omituista.

 

Mikä saa ihmisen valitsemaan kuoleman?

 

Wilson tiesi, mikä armahduksen torjumisesta seuraisi. Hän ratkaisunsa syistä ei tarinassa kerrota. Ehkä hän poti valtavaa syyllisyyttä, kun hänen samaan rikokseen syyllistynyt ystävänsä oli hirtetty. Ehkä hän uskoi, että myös hänen olisi samalla tavalla maksettava ja sovitetta tekemänsä rikokset.

 

Entä ihmiset, jotka torjuvat Jumalan armahduksen? Ymmärtävätkö he syyllisyytensä ja syntisyytensä? Tajuavatko he, millaisen kohtalon he tarjotun armon torjuessaan valitsevat?

 

Noiden kysymysten pitäisi herättää kaikki saarnaajat, julistajat ja hengellisten tilaisuuksien puhujat. Olemmeko me kertoneet ihmisille täyden evankeliumin? Vai olemmeko kenties tyytyneet kaupittelemaan kuulijoillemme halpaa armoa sekä kaikkea suvaitsevaa ja rakastavaa Jumalaa?

 

Vuosia sitten keskustelin erään pastorin kanssa hänen saarnoistaan. Kysyin, miksei hän puhu synnistä eikä parannuksenteosta? Miksi hän pitää esillä vain Jumalan rakkautta ja kiiltokuvan kaltaista Jeesusta?

 

Saamani vastaus oli sävähdyttävä ja paljon kertova: ”Siksi, ettei ihmisille tulisi paha mieli. Siksi etteivät he ahdistuisi.”

 

Pietarin saarnassa oli erilainen rakenne. Siksi tuo saarna (Ap.t.2:14-41) sai aikaan sen, että kolmetuhatta henkeä otti sanan vastaan ja liittyi seurakuntaan.

 

Pietari jatkoi vielä puhettaan. Hän vetosi heihin ja kehotti: "Antakaa pelastaa itsenne, ettette hukkuisi tämän kieroutuneen sukupolven mukana." (Ap.t.2:40)

 

Kääntykää minun puoleeni, maan kaikki ääret, antakaa pelastaa itsenne, sillä minä olen Jumala, eikä muuta jumalaa ole. (Jes.45:22)

 

Armosta Jumala on teidät pelastanut antamalla teille uskon. Pelastus ei ole lähtöisin teistä, vaan se on Jumalan lahja. (Ef.2:8)




Kommentoi tätä kirjoitusta



© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin