Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Kengät takan reunalla

Pieni poika oli joutunut lastenkotiin. Hänen suurin toiveensa oli päästä asumaan johonkin oikeaan perheeseen. Viimein tuo toive toteutui. Kun hän oli kuuden vuoden ikäinen, löytyi perhe, joka halusi adoptoida hänet. Kun esittelyt oli tehty ja paperit allekirjoitettu, pieni poika muutti uuteen kotiinsa. Mukaansa hän otti koko omaisuutensa; päällään olevat vaatteet ja yhden vanhan pehmolelun.

 

Pojan uudet vanhemmat olivat innoissaan pojasta. He halusivat hänen tuntevan itsensä yhdeksi perheenjäsenistä. Pojan vanhat nuhjuiset vaatteet hävitettiin. Niiden tilalle pojalle hankittiin paljon uusia mukavia vaatteita. Hän sai myös oman huoneen ja paljon hienoja leluja. Uuden perheenjäsenen kunniaksi järjestettiin jopa isot juhlat. Niihin kutsuttiin myös lähiseudun lapsia, että poika saisi pian uusia kavereita. 

 

Pojan saapumiseen uuteen kotiinsa liittyi kuitenkin eräs erikoinen asia. Pojan vanhoja risaisia kenkiä ei heitetty muiden vanhojen vaatteiden mukana pois.  Pojan uusi isä nosti ne takanreunukselle. Varsin pian poika sai myös tietää, miksi hänen risat kenkänsä oli säästetty.

 

Joka kerran, kun poika teki jotain väärin tai oli tottelematon, hänen uusi isänsä otti pojan vanhat kengät takanreunukselta ja sanoi: ”Kun me haimme sinut kotiimme, sinulla oli vain risat kenkäsi ja kuluneet vaatteesi. Ajattele, mitä kaikkea me olemme sinulle antaneet.  Tuollaisella käytökselläkö sinä meitä siitä kiität!”

 

Tuntuuko jotenkin tutulta? Oletko ehkä joskus joutunut pojan asemaan? Epäonnistuessasi olet saanut kuulla, miten kiittämätön olet ollut. Tai oletko kenties ollut kuin tarinan pojan uusi isä, joka käyttää menneitä asioita toisen ihmisen syyllistämiseen?

 

En tiedä sinusta, mutta ainakin minä löydän elämästäni monia tilanteita, joissa olen huomannut toimineeni kuin tarinan isä tai saanut samanlaista palautetta kuin poika.

 

Meillä ihmisillä on taipumus kaivella menneitä ja nostaa sieltä esille lähimmäisemme kannalta ikäviä asioita. Niitä me sitten nakkelemme poloisen silmille saadaksemme hänet tuntemaan kerran jo sovituista ja anteeksiannetuista asioista häpeää, syyllisyyttä ja huonommuutta.

 

Jumala on toisenlainen. Hän ei menneitä kaivele eikä nosta tikun nokkaan kerran jo anteeksiantamiaan syntejä. Sen, minkä hän on armossaan Jeesuksen tähden antanut meille anteeksi, hän pyyhkii pois kokonaan ja pysyvästi.

 

Tällainen armo menee yli ymmärryksemme. Niinpä kun me joskus myöhemmin tulemme taivaallisen Isämme luo ja surkean syntisyytemme tuntien murehdimme myös menneitä lankeemuksiamme, hän vastaa: ”Rakas lapseni, en tiedä, mistä sinä puhut!”

 

Vanhan testamentin Jumalaa on joskus sanottu kovaksi ja ankaraksi Jumalaksi. Hän vahtii lain jokaista piirtoa ja rankaisee syntiin syyllisiä ankarasti. Ovatpa jotkut menneet jopa vieläkin pidemmälle. He ovat sanoneet, että Vanhan testamentin Jumala on tyystin eri Jumala kuin se, jonka me kohtaamme Uuden testamentin kirjoissa.

 

Pahemmin väärässä tuollaiset ihmiset eivät voisi olla. Myös Vanhassa testamentissa me löydämme kymmenistä, ellei peräti sadoista kohdista Jumalan, joka rakastaa luotujaan ja on täynnä armoa. Israelin suurimman kuninkaan Davidin elämä lankeemuksineen ja katumuksineen todistavat tästä koskettavalla tavalla. Myös monien muiden Raamatun henkilöiden elämässä toistuu sama: ihminen lankeaa, mutta katuvalle on aina tarjolla armo.

 

Eräs puhuttelevimmista ja syvällisimmistä Jumalan armahtavaisuutta julistavista raamatunkohdista on tullut monille tutuiksi jumalanpalveluksista. Se liittyy kohtaan, missä synnintunnustuksen jälkeen julistetaan läsnä oleville synnit anteeksi annetuiksi. Näin tuo Davidin kirjoittamasta Psalmista 131 löytyvä väkevä lupaus kuuluu:

 

”Sillä niin kuin taivas on korkea maan yllä, niin on Herran armo suuri niille, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Niin kaukana kuin itä on lännestä, niin kauas hän siirtää meidän syntimme. Niin kuin isä armahtaa lapsiaan, niin armahtaa Herra niitä, jotka pelkäävät ja rakastavat häntä. Hän tuntee meidät ja tietää meidän alkumme, muistaa, että olemme maan tomua.” (Psalmi 131:11-14)

 

Rakkaat ystävät, ”Ylistetty olkoon meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen Jumala ja Isä, armahtava Isä ja runsaan lohdutuksen Jumala!” (2.Kor.1:3)



Kommentoi tätä kirjoitusta



© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin