Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Ettemme ajelehtisi virran vieminä

Kaksi miestä oli joella kalastamassa. Sää oli hieno ja kala söi hyvin. Toinen toistaan komeampi vonkale nousi vedestä päätyen pienen soutuveneen pohjalle. Miehet olivat niin innoissaan kalantulosta ja niin täysin syventyneitä onkimiseen, etteivät he huomanneet, että vene oli virran mukana ajelehtinut vaarallisen lähelle koskea. 

 

Kun he viimein havaitsivat tilanteen, kaikki oli jo myöhäistä. Virta oli niin voimakas, että se paiskasi veneen kuohuihin ja päin kiviä. Vene hajosi kappaleiksi, ja virran voima imaisi miehet syvyyksiin.

 

Sukeltajat löysivät myöhemmin toisen miehistä koskena alapuolelta pohjassa olevien kivien väliin kiilautuneena. Toinen löydettiin muutamaa päivää myöhemmin joen alajuoksulta.

 

Raamatussa puhutaan ajelehtimisesta ja virran vietäväksi joutumisesta:

 

”Sen tähden meidän on tarkoin ja tunnollisesti pidettävä mielessämme se, minkä olemme kuulleet, ettemme ajautuisi virran vieminä harhaan.” (Hepr.2:1 KR 92)

 

Joella murheellisesti päättyneellä ajelehtimisella ja Heprealaiskirjeen hengellisellä ajelehtimisella on useita yhteisiä piirteitä:

 

Ajelehtimista on vaikea heti havaita, sillä veden pinta roskineen ja väreilyineen ”ajelehtii” mukana. Kaikki näyttävät siksi pysyvän paikallaan tai enintään siirtyvän hitaasti samaan suuntaan.

 

Ajelehtiminen ei vaadi ponnisteluja. Kun ponnistelu loppuu, vene ryhtyy välittömästi ihan itsestään ajelehtimaan virran viemänä.

 

Ajelehtimisen vastustaminen sitä vastoin vaatii ponnistelua. Vastavirtaan kulkemiseen tarvitaan voimaa ja päättäväisyyttä.

 

Lähestyttäessä putousta veneen nopeus huomaamatta kasvaa. Ensin vene on näyttänyt pysyvän turvallisesti paikallaan. Sitten se on alkanut liikkua hitaasti ja vaarattoman tuntuisesti. Vähitellen vauhti on kasvanut. Viimein on myöhäistä yrittää kääntyä. Virta vie mukanaan kohti tuhoa.

 

Nyt on aika tärkeä kysymys: Ajelehdimmeko me hengellisesti? Olemmeko me ajopuita, kaikenlaisten virtojen mukana seilaavia? Jos huomaamme ajelehtivamme, niin on syytä missä asioissa sitä tapahtuu?'

 

Tässä muutamia meidän aikamme väkeviä virtoja, jotka voivat saada meidän ajelehtimaan harhaan ja viimein syöstä lopulta tuhoon:

 

Mukaudummeko me yleisen mielipiteen ja maailman arvoihin? Alammeko pitää  Raamattua vain ihmisten eri aikakausina ja eri kulttuureissa kirjoittamana kirjana, joka ei ole Pyhän Hengen inspiroimaa Jumalan sanaa?

 

Onko uskostamme tullut tämän maailman menoon mukautuvaa gallup-kristillisyyttä, joka myötäilee kulloinkin muodissa olevia käsityksiä ihmisyydestä, Jumalasta ja Raamatun merkityksestä?

 

Olemmeko rakentaneet urasta, mammonasta, harrastuksesta tai himoistamme kultaisen vasikan, joka on työntänyt Jeesuksen hieman syrjemmälle ja viimein kokonaan pois elämästämme?

 

Onko kristillisyytemme väljähtänyt kulttuurikristillisyydeksi, jossa tärkeitä ovat perinteet, hengelliset rakenteet, kirkolliset toimitukset ja nuhteeton elämä Jeesuksen jäädessä sydämemme oven ulkopuolelle?

 

Paavali varoittaa meitä hengellisestä velttoudesta ja kehottaa meitä valvomaan:

 

”Älkää olko velttoja, olkaa innokkaita, palakoon teissä Hengen tuli, palvelkaa Herraa. Toivokaa ja iloitkaa, ahdingossa olkaa kestäviä, rukoilkaa hellittämättä.” (Room.12:11-12)

 

”Valvokaa, pysykää uskossanne lujina, olkaa urheita, olkaa vahvoja. Kaikki, minkä teette, tehkää rakastavin mielin!” (1.Kor.16:13-14)

 

On valvottava, oltava Raamattu kourassa hereillä, etteivät maailman viettelykset ja korvasyyhyyn saarnatut opit vie meitä mukanaan.

 

Alussa siteeratun Heprealaiskirjeen toisen luvun ensimmäisen jakeen kaksi ensimmäistä sanaa ovat ”Sen tähden”. Ne viittaavat edellisen luvun viimeisiin jakeisiin, joissa kerrotaan ajelehtimisen perussyy, Jeesuksen aseman ja merkitmuotomenoihin turvaavaanyksen unohtaminen. Kun niin pääsee käymään, Jumalan Pojan ja Vapahtajamme tilalle sydämiimme hiipivät enkelien palvonta ja monenlaiset muut harhaopit. On valvottava ja oltava valppaina, etteivät tämän maailman virrat vie mennessään.

 

Hengellinen ajelehtiminen vie meidät kirkkaasta evankeliumista sameaan hengellisyyteen, henkilökohtaisesta uskosta  uskonnollisuuteen ja viimein vapaamielisestä henkisyydestä ihmiskeskeiseen ja kaiken sallivaan humanismiin, jossa Jumalalle ei enää ole tilaa, eikä Jeesusta tarvita.

 

Mikä estää meitä ajelehtimasta? Paavali tarjoaa meille ankkuripaikan, joka estää meitä ajelehtimasta olivatpa virran voima ja houkutukset millaisia tahansa:

 

Juutalaiset vaativat ihmetekoja, ja kreikkalaiset etsivät viisautta. Me sen sijaan julistamme ristiinnaulittua Kristusta. Juutalaiset torjuvat sen herjauksena, ja muiden mielestä se on hulluutta, mutta kutsutuille, niin juutalaisille kuin kreikkalaisillekin, ristiinnaulittu Kristus on Jumalan voima ja Jumalan viisaus.(1.Kor.1:22-24)



Kommentoi tätä kirjoitusta



© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin