Apostolien teoista voimme lukea erikoisesta tilanteesta. Seurakunnan kasvaessa keskinäinen jakaminen ja huolenpito apua tarvitsevista kävivät vaikeammiksi. Syntyi myös kiistoja, joita apostolit joutuivat ratkomaan. Tilanteeseen oli löydettävä nopeasti ratkaisu.
Meillä ihmisillä on tapana raahata mukanamme kahleita. Vaikka ne ovat näkymättömiä, niiden puristus on usein tukahduttavan tiukka.
Elämäämme on hiipinyt pelko. Luonnon saastuminen, ilmastonmuutos, työpaikan menetys, sairastuminen, onnettomuudet ja väkivalta ovat esimerkkejä nimettävistä peloista, jotka ahdistavat ja valvottavat monia aamuyön hiljaisina tunteina.
On myös kasvotonta pelkoa, sellaisia, jota meidän on vaikea edes määritellä. Elämä vain tuntuu hallitsemattomuudessaan pelottavalta.
Vuonna 2001 Suomen luterilainen kirkko, Suomen Vapaakirkko ja Suomen Helluntaiherätys kirjasivat kaikkien kolmen yhteisenä näkemyksenä mm. seuraavaa:
”Karismaattisuus kasvaa kaikkialla kristikunnassa ja elvyttää sen hengellistä elämää. Suomessa karismaattisuutta esiintyy myös neuvotteluun osallistuneissa kolmessa kirkkokunnassa, ja se tarjoaa uusia mahdollisuuksia ja asettaa uusia haasteita.”
Oletko kuullut ihmisten sanovan, miten seurakunnan pitäisi tehdä sitä tai tehdä tätä? Tuollaisia kriittisiä kommentteja esittävät ovat usein seurakunnan jäseniä. He eivät siis puhu vain seurakunnastaan vaan samalla itsestään. Me seurakuntaan kuuluvat ihmiset muodostamme seurakunnan. Se on meidän näköisemme ja toimii meidän kauttamme ja meidän laillamme. Tai on toimimatta.
”Sanoissa ’muutos, sovinto ja voimaannuttaminen’ on tuttua ja samalla jotakin uutta. Uudessa tilanteessa vanha sana alkaa elää uudesti, eikä uusi ajatus aina mahdu vanhoihin sanoihin.” Näin kirjoittaa arkkipiispa Jukka Paarma esitellessään Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirjaa ”Lähetys kontekstissa – Muutos, sovinto, voimaannuttaminen”.