Vapaiksi kahleista

Osa kahleista on huonoja tapoja, joita emme itse enää edes huomaa. Hollantilainen Erasmus kirjoitti käytösoppaan jo vuonna 1526. Siinä hän mm. totesi, etteivät pöytäliinaan niistäminen ja pöydälle sylkeminen kuulu sivistyneisiin tapoihin. Vaikka mainituista paheista lienee jo enimmäkseen päästy, niin aina meillä riittää opittavaa. Eräinä todisteina tästä ovat yleisötilaisuuksissa pörisevät kännykät ja julkisissa kulkuvälineissä kovalla äänellä puhelimeensa kailottavat ihmiset.

Tapojen ohessa myös perinteet voivat muodostua kahleiksi. Erityisessä vaarassa on hengellinen elämä, jolla on opin lisäksi ohjenuoranaan pitkät perinteet. Usein tuntuukin siltä, että juuri kirkossa ja seurakunnissa kahleet kolisevat kaikkein kuuluvimmin. Näihin itse omaksuttuihin kahleisiin haluttaisiin kernaasti kytkeä myös kaikki lähimmäiset.

Hengellisen perinteen kahlitsemalle on vain yksi oikea tapa toimittaa messu, laulaa kirkossa ja istua penkissä. Ellei rukous noudata tuttua kaavaa ja puhuja käytä tutuksi tullutta kaanaankieltä oikeine väristyksineen, niin jokin tuntuu olevan pahasti vialla.

Yksittäisten kristittyjen lisäksi kahleisiin näyttävät joutuneen kokonaiset kirkkokunnat. Omat traditiot oppi-isineen, totuttu tapa ja henkilökohtainen tulkinta nousevat asioita ohjailtaessa Raamatun rinnalle tai jopa sen ohi.

Eräs esimerkki on kirkkojen väliltä puuttuva ehtoollisyhteys. Kirkkojen johdon tasolla vuosikymmeniä käydyt ekumeeniset keskustelut eivät ole onnistuneet löytämään ongelmaan ratkaisua. Yhteinen ehtoollispöytä on virallisesti edelleen vain kaukainen unelma.

Käytännön tasolla tilanne on jo toinen, kuten lähetysjohtaja Seppo Rissanen Kirkonrakentajien Foorumin seminaarissa kertoi. Kristityt kautta maailman kokoontuvat yhdessä Herran pöytään kirkollisesta taustastaan ja asemastaan riippumatta. Pyhä Henki rakentaa virallisia sopimuksia odottamatta sitä kristittyjen yhteyttä, jota Jeesus rukoili omilleen.

Kahleitten kolina kantautuu myös kirkollisten organisaatioiden suunnalta. Samaan aikaan, kun ihmisten liikkuminen helpottuu ja valinnanmahdollisuudet lisääntyvät, kirkkomme piirissä vasta herätellään varovaista keskustelua siitä, pitäisikö elämästään ja toimistaan muutoin itsenäisesti päättävien ihmisten saada itse valita, mihin seurakuntaan he haluavat kuulua? Ja olisiko seurakuntia mahdollista profiloida niin, että erilaisista taustoista, kulttuureista ja perinteistä tulevat ihmiset voisivat löytää omalta tuntuvan seurakunnan ja juurtua siihen?

Tässäkin kohdassa kansa näyttää äänestävän jaloillaan odottamatta komiteoiden mietintöjä tai kirkolliskokouksen päätöksiä. Osa jättäytyy tyystin toiminnan ulkopuolelle, toiset ryhtyvät käymään naapuriseurakunnassa, kolmannet hakevat hengellistä kotia erikoismessuista, jotkut vaihtavat seurakunnan lisäksi myös kirkkokuntaa ja löytyypä myös niitä, jotka janoissaan hakevat yhteyttä ja hengellistä ravintoa muiden uskontojen parista.

Ei pidä syyttää lampaita, jos he jättävät huonosti hoidetut laitumet ja ryhtyvät etsimään vihreämpiä niittyjä. Erityisen valitettavaa, ellei peräti kohtalokasta on kirkon kannalta se, että muille laitumille lähtemisen herkkyys näyttää olevan suurta juuri aktiivisimpien sekä seurakuntaan ja Raamattuun sitoutuneimpien jäsenten joukossa. Onkin ennustettavissa, että mikäli kirkkomme ryhtyy siunaamaan samaa sukupuolta olevien liittoja, tulemme menettämään monien ekumeenisten yhteyksiemme lisäksi runsaasti myös juuri tätä joukkoa.

”Vapauteen Kristus meidät vapautti. Pysykää siis lujina älkääkä alistuko uudelleen orjuuden ikeeseen,” sanoo Paavali Galatalaiskirjeen viidennen luvun alussa. Eikä hän tässä puhu synnin orjuudesta vaan asioista, joihin ihminen niin mielellään kahlitsee sekä itsensä että lähimmäisensä.

Hengen uudistus kirkossamme ja Tampereen tuomiokirkkoseurakunta järjestävät yhdessä 1.-3.8. Tampereen tuomiokirkossa lähiympäristöineen kesäjuhlan, jonka tunnuksena on ”Virtaa kaupungissa”. Tapahtuman pääpuhuja teologian tohtori Carl-Erik Sahlberg on luonut yhdeksän kohdan ohjelman, joka on näyttänyt voimansa Tukholman ydinkeskustassa sijaitsevassa luterilaisessa Santa Claran kirkossa. Perinnäissääntöjen kahleista vapaa Kristus-keskeinen seurakunta voi kasvaa ja sykkiä elämää laajasti myös ympäristöönsä.

Reijo Telaranta

Kädenojennus 2/2008

Pääkirjoitus