Vapaiksi byrokratiasta

Kahdentoista apostolin ryhmä kutsui koolle koko opetuslasten joukon ja he sanoivat: ”Ei ole oikein, että me ruuan jakamisen tähden lyömme laimin Jumalan sanan. Valitkaa siis, veljet, keskuudestanne seitsemän hyvämaineista miestä, jotka ovat Hengen ja viisauden täyttämiä, niin me asetamme heidät tähän tehtävään. Silloin me voimme omistautua rukoukseen ja Jumalan sanan jakamiseen.” (Ap.t.6:1-4)

Aluksi asiat oli ollut helppo hoitaa. Nyt tilanne oli muuttunut. Ettei perustehtävä vaarantuisi, asiat oli ajateltava uusiksi. Niinpä apostolit tarttuivat ongelmaan ja myös ratkaisivat sen.

Kirkon ja seurakuntien kasvaessa meillä on tultu vastaavaan tilanteeseen. Toiminta on laajentunut ja löytänyt yhä uusia muotoja. Hallinto, kiinteistöt, työsuhdeasiat, raportit ja monet muut asiat vievät yhä suuremman osan ajasta. Kalentereista löytyy aiempaa enemmän kokouksia ja tietokoneen ääressä suoritettavia määräaikaisia tehtäviä. Vastaavasti vähemmän aikaa jää ihmisten kohtaamiselle sekä sille, mistä apostolit olivat huolissaan: rukoukselle ja Jumalan sanan julistamiselle.

Apostolit ratkaisivat ongelman jakamalla osan tehtävistä uudelle ryhmälle. Meidän aikamme sananjulistajien, joilla useimmiten tarkoitetaan pappeja, on pian ryhdyttävä ratkomaan samaa ongelmaa. Keskittyäkö istumaan kokouksissa ja palvelemaan byrokratiaa, jolloin julistustyö uskotaan muille, vai keskittyäkö siihen, mitä perinteisesti on ajateltu pappien tehtäväksi?

Vauras kirkkomme on perinteisesti pyrkinyt ratkomaan näitä paineita lisäämällä palkattujen työntekijöidensä määrää. Kun rahaa on riittänyt, vapaaehtoisten innolle ja monenlaisille taidoille on löytynyt kirkossa ja useimmissa seurakunnissa varsin vähän tilaa ja käyttöä. Koko asia on jäänyt lähinnä juhlapuheiden ja komiteamietintöjen tasolle.

Nyt tuo tie näyttää loppuun kuljetulta. Kirkosta eroavien nopeasti nousevat luvut ennakoivat taloudellisen niukkuuden aikaa. Tilanne joudutaan arvioimaan uudelleen.

Kysymys ei kuitenkaan ole vain ajankäytöstä tai palkkakustannuksista. Taustalla on toinen iso kysymys, jota käsitellään tässä lehdessä laajemmin muilla sivuilla: Jos työ vastaa huonosti mielikuvaa, joka siihen opiskelevalla ja hakeutuvalla on ennalta ollut, seurauksena on pettymys, sisäisen kutsun asteittainen vaimeneminen ja työuupumus.

On havaittu, että kaikissa työyhteisöissä suurimmassa loppuun palamisen vaarassa ovat ne, joiden työn tavoitteet ovat epäselvät, saavutettujen tulosten arviointi vaikeaa sekä saatu palaute niukkaa tai yksipuolisesti kielteistä. Jos työ kaiken tämän lisäksi sisältää paljon sellaista pakkotahtista, johon työntekijä ei voi juurikaan itse vaikuttaa, jaksamisen ja motivaation säilymisen ennuste on kehno.

Seurakuntien työntekijöiden työssä jaksamista ja mahdollista työuupumusta pohdittaessa on hyvä tarkastella kahta paljon käytettyä sanaparia: ulkoinen kutsu ja sisäinen kutsumus.

Kirkollisten toimitusten opas määrittelee käsitteet näin: ”Vihittävällä tulee olla sisäinen eli henkilökohtainen kutsumus (vocatio interna) ryhtyä virkaan ja hoitaa sitä kirkon tunnustuksen ja järjestyksen mukaisesti sekä kirkon yhteisönä antama kutsu ja valtuutus (vocatio externa).”

Ulkoinen kutsu toteutuu, kun henkilö valitaan seurakunnan palvelukseen. Työehtosopimus ja kirkkolaki määrittävät siitä hetkestä eteenpäin tuon kutsun raamit ja voimassa pysymisen.

Sisäinen kutsumus ei ole hoidettavissa sopimusteitse eikä lainsäädännöllä. Sisäinen kutsumus on herkkä lintu, joka ei käskien laula, viihtyy huonosti byrokratian häkkilintuna eikä ole rahalla ostettavissa.

Reijo Telaranta

Kädenojennus 3/2008

Pääkirjoitus