”Rikas on se, jolta ei puutu mitään. Köyhä on sellainen, jolta aina puuttuu jotain olipa hänellä miten paljon tahansa.” Tuo aforismi on usein tullut mieleeni asuessamme maaseudulla ”mettämaassa” yli sata vuotta vanhassa torpassa, jossa on pirtti (olohuone), keittiö ja kamari.
Täältä puuttuu paljon sellaista, mitä meillä oli asuessamme Järvenpäässä varsin uudessa ja monin verroin suuremmassa omakotitalossa. Silti me emme tunne tarvitsevamme mitään. Ehkäpä siksi Ajatusten aamiaisen vuosi sitten julkaisema tarina on pysynyt tiiviisti mielessäni alussa olevan aforismin lailla hyvin mielessäni:
Eräänä päivänä erään hyvin varakkaan perheen isä vei poikansa maaseudulle. Isä halusi näyttää pojalleen, miten köyhissä oloissa ihmiset saattoivat asua. He viettivät muutaman päivän ja yön maatilalla, jolla asui köyhä nelilapsinen perhe. Vierailun päätyttyä isä kysyi pojaltaan:
”Oliko matkamme sinusta
onnistunut?”
”Se oli huippukiva, isi!”
”Näitkö nyt, miten köyhiä ihmiset voivat olla?”
”Kyllä vain” vastasi poika.
”Eli mitä sinä opit tällä matkalla?” kysyi isä vielä varmuuden vuoksi.
”Minä näin, että vaikka meillä on yksi koira, joillain on neljä. Meillä on
uima-allas, joka ulottuu puoleen väliin puutarhaa ja heillä on merenlahti,
jolle ei näy loppua. Meillä on sähköiset lyhdyt pihallamme ja heillä on tähdet
öisellä taivaalla. Meidän patiomme yltää etupihalle asti, mutta heillä on koko
horisontti. Meillä on palvelijoita, jotka palvelevat meitä, mutta he palvelevat
toisiaan. Me ostamme ruokamme supermarketista, ja he saavat kasvattaa omansa.
Meillä on muurit tonttimme ympärillä suojelemassa meitä, mutta heillä on
ystäviä, jotka pitävät heistä huolen.”
Tämän jälkeen isä oli täysin sanaton.
”Kiitos”, poika jatkoi vielä, ”että näytit, kuinka köyhiä me olemmekaan.”
(411)