Unto Martikainen: Vanhauskoisten nöyrä tie

Unto Martikainen

Vanhauskoisten nöyrä tie

Unto Martikainen, 2016

Uskonpuhdistuksen jälkeen Euroopassa vainottiin uudelleenkastajia julmasti. Heitä poltettiin, hukutettiin, hirtettiin, kidutettiin ja mestattiin joukoittain. Harva tiennee, että samoihin aikoihin Venäjällä ortodoksikirkko kävi samanlaisin menetelmin ”opillista keskustelua” niin sanottujen vanhauskoisten kanssa. Pohjoisiin erämaihin paetessaan monet heistä hakivat turvaa myös Suomen puolelta. Kolmen sadan vuoden ajan jatkuneiden vainojen historia on yllättävää ja samalla hyvin järkyttävää luettavaa.

Omakustanteissa on yleensä enemmän innostusta ja sanomisen tarvetta kuin kustannusalan ja toimitustyön osaamista. Vähäisillä resursseilla ei voi päästä samaan, mihin kustannusliikkeillä on edellytykset.

Unto Martikaisen omakustanne on tässä mielessä aivan eri maata. Se yllättää monella tavalla. Kovine kansineen, tasokkaine painoasuineen, selkeine taittoineen ja kelpo kuvituksineen sen ei tarvitse ujostella suurtenkaan kustantajien tietokirjojen rinnalla. Tarpeetonta kertausta olisi toki voitu karsia toimitustyöllä ja takakannen kartta painaa laadukkaammin, mutta sanomansa ja kokonaisuuden kannalta kirja on puutteineenkin kelpo julkaisu.

Kirjan sisällöstä riittäisi lähtökohtia moneen saarnaan tai kokonaiseen raamattutuntien sarjaan. Tässä muutamia aiheita vapaasti hyödynnettäviksi: Kirkon ja valtiovallan epäpyhä liittoutuminen johtaa epäkristillisiin ratkaisuihin. Kristittyjen toisiaan kohtaan harjoittama raaka väkivalta on valovuosien päässä Jeesuksen rukoilemasta kristittyjen yhteydestä. Joidenkin erämaihin paenneiden pienten seurakuntien ajautuminen perin merkillisiin rituaaleihin ja tulkintoihin kertoo yhteyden ja kaitsennan tarpeesta. Papittomien seurakuntien sujuva maallikkovetoinen ja rakkaudellinen elämä todistaa yleisen pappeuden toimivan myös käytännössä.  

Ehkäpä järkyttävintä vanhauskoisten vainoissa on se, että 1500-luvulla käynnistyneissä ja 1600-luvulla väkivaltaisiksi revenneissä tapahtumissa ei ollut kyse suurista opillisista kysymyksistä, saati sitten pelastukseen liittyvistä raamatunkohdista. Ortodoksien liturgiat ja rukoukset oli ennen kirjapainon keksimistä levitetty käsin kirjoitettuina kopioina ympäri laajaa Venäjän maata. Kopiointivirheiden sekä muiden syiden takia niihin oli tullut melkoisia eroja, joita Moskovan patriarkka Nikon yhdessä kirkolliskokouksen kanssa ryhtyi yhtenäistämään.

Tekstien uudistamisen yhteydessä määrättiin samalla, miten ortodoksisen ristin yläosassa oleva pienempi poikkipuu ja alaosan jalkojen tukena ollut poikkipuu tehdään. Ohjeet annettiin lisäksi siitä, monellako sormella ja kuinka muita sormia pitäen oikea ortodoksinen ristinmerkki tehdään.

Kaikki eivät pitäneet uudistuksista. He halusivat säilyttää vanhan, tutun ja turvallisen. Kun suostutteluksi ei riittänyt muutaman niskoittelevan papin kurittaminen ja roviolla polttaminen, ryhdyttiin vainoamaan myös tavallisia vanhauskoisia. Kun teologiset perustelut eivät kelvanneet, oppikysymyksiä ratkomaan kutsuttiin valtion sotaväki aseineen.

Kirjaa lukiessani huomasin moneen kertaan vertaavani tapahtumien kulkua alussa mainitsemaani uudelleenkastajien epäkristilliseen ja täysin Jeesuksen opetusten vastaiseen vainoamiseen. Silloinkin kirkot ja valtiovalta ahkeroivat vainoamisessa rinta rinnan. Kirjan parissa nousi monin paikoin mieleeni myös ajallisesti ja maantieteellisesti meitä paljon lähempänä olevat tapahtumat.

Naispappeuden vastustajien, omien ”vanhauskoistemme” kohtelu on ollut kirkossamme karua ja tylyä. Näin siitä huolimatta, että kirkolliskokouksessa päätöksiä tehtäessä puhuttiin omantunnonvapaudesta. Parhaillaan kirkossamme on kypsymässä vastaava ja todennäköisesti vielä paljon rajumpi kiista, kun päättämään, vihkiikö vai ei kirkko avioliittoon myös samaa sukupuolta olevia. Teologinen selkäranka, erilaisuuden sieto, joustokyky ja Jeesuksen seuraajiensa tuntomerkiksi nimeämä keskinäinen rakkaus tulevat jälleen olemaan kovilla.

Historia näyttää surullisella tavalla maasta ja aikakaudesta riippumatta toistavan itseään. Onneksi roviot, hirttosilmukat ja muut vastaavat neuvotteluvälineett ovat jo jääneet pois käytöstä.

Joensuussa asuva tietokirjailija ja näytelmäkirjailija Unto Martikainen (puh. 040 758 3093) on ollut ahkera kirjoittaja ja erilaisten tilauskirjojen ja näytelmien laatija. Kirja ”Vanhauskoisten nöyrä tie” kertoo ja tallentaa useimmille meille suomalaisille tuntemattomia Karjalan ja muiden lähialueittemme tapahtumia. Kirja on sekä ajatuksia herättävä että tärkeä kulttuuriteko.

Yhteenveto:

Korkeatasoinen omakustanne, joka kertoo siitä, miten Venäjän ortodoksinen kirkko vainosi 1600-luvulta aina 1800-luvulle saakka omia jäseniään, niin sanottuja vanhauskoisia. Vainotuiksi joutuneet pakenivat pohjoisen erämaihin elämään omissa pienissä yhteisöissään ja seurakunnissaan.  Monet heistä hakeutuivat turvaan myös Suomen puoleller. Historian tapahtumista kertoessaan kirja saa lukijan miettimään laajemminkin kristittyjen välisien kiistojen ja vainojen epäkristillisyyttä.

Teksti, selkeys, ulkoasu  ***

Sisältö, sanoma  ****

(680)