Simo Ylikarjula: Vanheneminen kielletty?

Simo Ylikarjula,

Vanheneminen kielletty? Elämänkokemuksen puolustus

Kirjapaja, 2011

”Vanheneminen kielletty?” on tärkeä kirja. Kahdessa mielessä se on myös hyvin harvinainen kirja.

Kirja on harvinainen siksi, että väestön ikärakenteen nopeasta harmaantumisesta huolimatta vanhenemisesta on kirjoitettu yllättävän vähän selkeitä ja kattavia kirjoja. Iltapäivälehdissä revitellään isoja otsikoita hoitokotien ongelmista ja työtaakan alle nääntyvistä omaishoitajista. Rakentavaa ja asiallista tietoa on tarjolla paljon niukemmin.

Kirja on harvinainen myös siksi, että siinä omaan alaansa syvällisesti perehtynyt asiantuntija osaa kertoa sanottavansa selkeästi, innostavasti sekä oman persoonansa asiansa taakse laittaen. On paljon helpompi lukea ja myös uskoa asiantuntijaa, jolla on kirjoitustyössä mukana sekä aivot että sydän.

Simo Ylikarjula on teologian tohtori. Nuorena pappina hän teki vanhustyötä. Siitä lähtien vanhusten asia on ollut lähellä hänen sydäntään. Toimiessaan pitkään sairaalapappina hän kohtasi paljon vanhuksia sekä heidän omaisiaan ja hoitohenkilökuntaansa. Nyt kun hänellä omien sanojensa mukaan on takanaan enemmän vuosia kuin edessään, hän on koonnut kokemansa, näkemänsä ja eri lähteistä oppimansa ajankohtaiseksi ja puhuttelevaksi kirjaksi.

Kirja alkaa vanhenemiseen ja vanhuuteen liittyvien asioiden käsittelyllä. Juohevan tarinoinnin lomassa lukija saa numeroiden ja prosenttilukujen muodossa paljon kovia ja monin osin hyvin yllättäviä faktoja. Vauhtia otetaan myös historiasta kertomalla, miten suhtautuminen vanhenemiseen ja vanhoihin ihmisiin on aikojen saatossa muuttunut.

Kun vanhuuden ja luovuuden suhde on selvitetty, pitkäikäisyyden salaisuuksia pohdittu ja hyvää vanhenemista määritetty, leppoisa kerronta saa uutta särmää. Käsitellessään vanhenemiseen liittyviä kielteisiä asenteita ja ikäsyrjintää, Simo Ylikarjula nostaa suorasukaisesti esille ikuista nuoruutta ihannoivan kulttuurimme kieroutumat. Luku, jossa kirjoittaja käsittelee yhteiskuntamme vanhuksista keksimiä peite- ja kiertoilmaisuja, on kerrassaan herkullista ja paljastavaa luettavaa. Kaikkien harmaiden pantterien, senioreiden, ikääntyneiden ja ikäihmisten keskellä ei oikein tiedä itkisikö vai nauraisiko.

Monien lukujen alkuun Ylikarjula on sijoittanut osuvia vanhenemiseen liittyviä lainauksia. Eläkkeelle siirtymistä käsittelevän luvun alussa on Sanni Tehikarin aforismi. Se ilmaisee hyvin koko kirjan punaisen langan: ”Vierivä kivi ei sammaloidu, sanotaan, mutta mitä vikaa on sammaleessa?”

Kirjan viimeisten lukujen otsikot kertovat paljon: Arvokas vanhuus, Muistelu, Muistin heikkeneminen, Iäkkäät pariskunnat, Isovanhemmuus, Vanhusten hoito, Yksinäisyys, Masentuneisuus, Vanheneminen Raamatussa, Hengellisyys, Kuolema.

Vanheneminen koskettaa meistä jokaista. Me kaikki vanhenemme, läheisemme, työtoverimme omat vanhempamme ja jopa lapsemme vanhenevat. Simo Ylikarjula kehottaa meitä siksi muuttamaan yhteiskuntamme asenteita vanhuuskielteisyydestä vanhoja ihmisiä terveellä tavalla arvostavaksi. Vanhojen ihmisten, eläkeläisten ja isovanhempien kasvavassa joukossa on valtava määrä sellaista elämänkokemusta ja viisautta, jota yhteiskunnallamme ei olisi varaa sysätä syrjään.

”Saammeko vanheta?” on erinomaisen selkeä ja tärkeä kirja, jota suosittelen lämpimästi jokaiselle, joka saa kohdata niin sanottuja ikäihmisiä tai uskoo voivansa itse joskus vanheta. Vaikka kirjassa käsitellään realistisesti ja kiertelemättä vanhenemiseen liittyviä vaivoja ja vaikeuksia, niin kirjan perusviesti on hyvin elämänmyönteinen, lämmin ja toiveikas. Se on sitä jopa siinä määrin, että kirja epäilemättä rakentaa ja vahvistaa oman vanhenemisensa keskellä eksyksissä ja epävarmana elävän lukijan omanarvontuntoa ja elämänasennetta.