Pappi: Rukoileva kädellinen

Pappi,

Rukoileva kädellinen

Perussanoma, 2013

Tätä kirjaa voisi sanoa meidän aikamme Saarnaajan kirjaksi eli Saarnaajaksi. Näin siitä huolimatta, että kirjoittaja, salaperäinen Pappi on sanonut ennemminkin harrastavan synnintunnustusta ja rukousta kuin saarnaa.

Läpi kirjan kulkee punaisena lankana uskonnollinen kaipaus. Sen käsittelyn käytetyin työkalu on eksistentiaalinen kokemus. Kirjassa ”Arvot ja merkit” Eero Tarasti selittää eksistentiaalisen merkitsevän ihmisen olemassaolon peruskysymyksiin liittyvää oivallista hetkellisen olemassaolonsa ainutkertaisuudesta universaalisesta arvosta. Joku oppimattomampi puhuisi elämän tarkoituksen etsimisestä tai elämäntuskasta.

Saarnaajan kirja on yksi Raamatun Vanhan testamentin viisauden kirjoista. Kirja pohtivat elämän tarkoitusta ja oikeaa tapaa elää. Kirja käsittelee laajasti myös kuolemaa. Kuopiolainen teologian tohtori pastori Kari Kuula on todennut, että ”Saarnaajan kirja on erikoinen soraääni Raamatun kirjojen joukossa. Sen lehdiltä paljastuu kertomus miehestä, joka näyttää menettäneen uskon elämän mielekkyyteen. Erityisesti elämän epäoikeudenmukaisuus sai hänet ajattelemaan, että kaikki on turhuutta”.

Kari Kuulan lainauksen toiseksi viimeisen lauseen kohdalla minun on hieman korjattava tämän kirjan vertaamista Saarnaajan kirjaan: Rukoileva Kädellinen ei maalaa ihmisen osaa noin toivottomin värein.

Ettei menisi liian vakavaksi, nostan kirjan syvintä olemusta kuvaamaan myös Janoschin upean lastenkirjan ”Postia tiikerille” (WSOY 1982). Kirja päättyy kuvaan pikku tiikeristä ja pikku karhusta lojumassa seikkailun jälkeen raukeina kotonaan sekä seuraaviin repliikkeihin:

- Voi Karhu, tiikeri sanoi, eikö elämä olekin hirveän ihanaa!

- On, pikku karhu sanoi. – Elämä on hirveää ja ihanaa.

Ja siinä se osui suorastaan naulankantaan.

Olemassaolon haikeus, vaikeus ja ihanuus sekä kaiken yllä leijuvat katoavaisuus ja kuolema, ovat yhdistelmä, jotka saavat helposti ihmisen pakenemaan arkisten asioiden suojaan. On helpompi tarkistaa sähköposteja, seurata twitteriä, viettää aikaa Facebookissa, shoppailla ja harrastaa mitä kummallisimpia asioita intohimoisesti, kuin jäädä hämmentyneenä eksistentialististen kysymysten eteen.

Kirja nostaa upealla ja omakohtaiseen ajatteluun haastavalla tavalla esille kärsimyksen ongelman ja ihmisen halun hallita elämäänsä ja koko maailmaa. Kuoleman kohtaaminen, laitosten kalmantuoksu ja vaiheittaisen luopumisen kipeys käsitellään tuoreella tavalla.

Avukseen ihmisyyteen ja sydämissämme olevan Jumalan kokoisen reiän täyttämiseen Pappi kutsuu valtavan määrän lauluntekijöitä, filosofeja ja jopa Henning Mankellin romaaneista ja elokuvista tutun Kurt Wallanderin. Analyysi surumielisestä rikostutkijasta on eräs kirjan monista helmistä. Tekstin lukenut ei enää ikinä milloinkaan katso televisiosta tutua Kurt Wallanderin hahmoa entisin silmin.

Vertasin alussa kirjaa Saarnaajan kirjaan. Viimeisissä luvuissa Pappi, teologian maisteri sekä yhtyeen Pappi vokalisti ja sanoittaja vaihtaa tyylilajia. Sivulla 134 kirjassa todetaan: ”Rukoileva kädellinen vaeltaa ikuisuuksien välissä, äärimmäisen riippuvaisuuden tuntien, perimmäisen huolen herättelemänä. Jo tämä kokemus saa hänet polvistumaan olemassaolon mysteerin äärelle. Mutta viimeistään järjen ja sydämen taistelu kuoleman rajan käsittämättömän kysymyksen edessä pusertaa rukouksen hänen huulilleen.”

Kristillisen uskon mukaan jokainen elämä on kaikesta selittämättömästä kärsimyksestä huolimatta äärettömän arvokas. Itsensä Jumalan tahtoma ja rakastama: iankaikkisen vaalimisen ja huolenpidon arvoinen.

Humanismi voi kuoleman kohdatessaan todeta elämän jatkuvan hänen saavutuksissaan, läheisissään, muistoissaan ja luonnossa.  Kristityn toivo on kuitenkin enemmän ja röyhkeämpää: se on tyhjä haudan toivo.

Kun kirjan alussa oli luku nimeltä Intro, niin kirjan viimeinen luku on saanut otsikon Outro. Siinä Pappi tuntuu nousevan Saarnaajan kirjan tummista vesistä Laulujen laulun kirkkaisiin ja toivon täyttämiin näkyihin.

Jotakin kirjan synkeän tumma kansi saattaa hätkähdyttää niin paljon, että kirja jää lukematta. Joku toinen tarttuu kirjaan kannen tähden hieman arastellen. Kolmas suorastaan innostuu löytäessään kannesta popkulttuurin tutut signaalit.

Myönnän nöyrästi kuuluvani keskimmäiseen joukkoon. Kirjan luettuani olen kiitollinen, että edes siihen enkä ensimmäiseen. Olisi ollut suuri vahinko ja lähes synti jättää tämä kirja lukematta!