Juha Ahvio: Venäjän karhu heräsi

Juha Ahvio,

Venäjän karhu heräsi

Kuva ja Sana 2014

Kirjaa lukiessani mieleeni nousi vanha sanonta ”heräämisestä kasakan nauruun”. Pahasti yllätetyistä käytetty ilmaisu lienee peräisin Isonvihan tai Pikkuvihan ajoilta.  Talonväki uskoi elävänsä ja nukkuvansa kaikessa rauhassa ja vaaroilta turvassa, mutta heräsikin äkkiä pihalta kuuluvaan kasakoiden nauruun.

Juha Ahvion hetki hetkeltä tiukasti otteessaan pitävä kirja karistelee tehokkaasti suomettumisen unihiekat lukijoidensa silmistä. Ensin käydään läpi Venäjän valtakunnan synty ja kehitys. Pyrkimys alituiseen koviakaan otteita kaihtamattomaan laajenemiseen on perua jo mongolien orjuuden alla eletyltä kaudelta 1200- ja 1300-luvuilla.

Ahvio tarjoaa runsaasti kiinnostavaa historiallista tietoa Venäjän imperialistisuudesta eli laajenemishalusta ja sitä ajaneista tsaareista. Venäjän tietoisten toimien merkitys ensimmäisen ja toisen maailmansodan syttymiselle on asia, josta meillä on tavattu olla hiljaa. Myös Venäjän ja sen vuosikymmenten saatossa eri kirjainlyhenteillä nimetyn turvallisuuspalvelun historian ja edelleen jatkuvien toimien avaaminen nostaa esille asioita, joista on yleensä vaiettu.

Kun Ahvio pääsee meidän aikaamme ja Putinin nousuun Venäjän kiistattomaksi johtajaksi, kirja käy entistäkin kiinnostavammaksi. Historian kautta hyvin rakennetulle perustalle rakentuu viiltävän terävä ja lahjomaton analyysi siitä, mitkä ovat Venäjän perimmäiset – tai sanoisinko historiaan nojaten, ikiaikaiset – tavoitteet niin Suomen, Euroopan kuin koko maapallonkin osalta.

Kirjassa analysoidaan Euroopan unionin tilaa ja kerrotaan, miten Venäjä on käyttänyt taitavasti lännen hyväuskoisuutta pohjustaakseen omia valta- ja laajenemistavoitteitaan. Sosialistinen hyvinvointivaltiopolitiikka, perheen ja avioliiton korvaaminen uskolla valtioon, eurooppalaisen väestön lisääntymättömyys, abortit, islamia suosiva multikulttuurinen politiikka, moraalinen rappio ja kristinuskon arvojen hylkääminen ovat kaikki asioita, jotka toimivat Venäjän euraasialaisen Suur-Euroopan suunnitelmien hyväksi.

Tuskinpa olen koskaan ennen lukenut kirjaa, jonka olisin yhtä hartaasti toivonut olevan täysin väärässä. Tai, että lukemani visiot ja faktat olisivat ainoastaan jotain yön synkimpinä hetkinä päälle vyöryvää painajaisunta. Tosiasioiden kieltämiseen piilottamalla pää pensaaseen ei kuitenkaan jää juurikaan tilaa. Juha Ahvio perustelee kaiken kirurgin tarkkuudella ja tuomarin ehdottomuudella lukijaa säälimättä ja armahtamatta .

Kirjan viimeinen osuus on otsikoitu Venäjä ja Suomi.  Viimeistään se saa jokaisen Venäjän demokratisoitumisesta, glasnostista, Suomen erityisasemasta tai rauhanomaisesta rinnakkaiselosta (”ellei Suomi tyhmyyttään ärsytä karhua”) uneksivat hereille.

Lopuksi lukijalle jää ainoaksi vaihtoehdoksi kysyä itseltään, haluanko ”herätä kasakan nauruun”, vai ryhdynkö omalta osaltani rakentamaan tähän yhä puolustamisen arvoiseen maahan materiaalista, henkistä ja hengellistä maanpuolustusta?

Aloitin tämän räväkästi ja häpeilemättä totta puhuvan kirjan vanhalla sanonnalla kasakan naurusta. Jotta ympyrä sulkeutuisi, päätän tekstini toiseen historian todistamaan lauseeseen: ”Jokaisessa maassa on armeija, jos ei oma niin vieras”. Pidetään huoli siitä, että oma armeija on niin hyvissä voimissa, ettei tänne muita armeijoita mahdu.