Jouni Turtiainen: Juutalaisten & kristittyjen Jumala

Jouni Turtiainen,

Juutalaisten & kristittyjen Jumala,

Perussanoma, 2012

Kristinuskolla on vahvat juutalaiset juuret. Raamattumme kirjoittajat ovat yhtä lukuun ottamatta juutalaisia. Juutalaisten pyhissä kirjoituksissa ennakoitiin Jeesuksen tulo Messiaana jo tuhansia vuosia ennen hänen syntymäänsä. Profeetat olivat juutalaisia, opetuslapset olivat juutalaisia, Jeesus oli juutalainen ja koko alkuseurakunta koostui juutalaisista.

Tätä taustaa vasten me - kiitos saksalaisten Vanhan testamentin merkitystä väheksyneiden teologien - tiedämme hämmästyttävän vähän juutalaisuudesta ja tunnemme huonosti Vanhan testamentin kirjoituksia.

Kerrotaan J. V. Snellmanin sanoneen: "Kansalla, joka ei tunne historiaansa, ei ole tulevaisuutta." Myöhemmin saman on sanonut J. K. Paasikivi. Olisikohan nyt jonkun piispoistamme aika kaivaa viisas lause historian kätköistä ja soveltaa sitä kristikansaamme?

Jouni Turtiaisen pieni kirja ”Juutalaisten & kristittyjen Jumala" on sujuvasti kirjoitettu ja laajan sisällysluettelon avulla lähes hakuteokseksi  jäsennelty tietopaketti. Voisikin sanoa, että vähäisestä ulkoisesta koostaan huolimatta se on sisältä mittojaan paljon suurempi. Kirja tarjoaa paljon mielenkiintoista ja useimmille varmasi aivan uutta tietoa juutalaisuudesta ja meidän kristittyjen suhteesta siihen.

Kirjan mielenkiintoisin ja samalla selkein osa vie lukijansa tutkimaan Raamatusta löytyvää Jumalan ilmoitusta sekä juutalaisten ja kristittyjen tulkintaa siitä. Vaikka juutalaisilla on käytössä samat pyhät kirjoituksensa, jotka löytyvät meidänkin Raamatustamme, tekstien tulkinnassa ja käsittelyssä on suuria eroja.

Kun me pyrimme pitäytymään kaikessa siihen, mitä me voimme Raamatusta lukea, juutalaisuudessa tilanne on toisenlainen. He uskovat Mooseksen saaneen jo Siinailla kirjoitetun Tooran (opetus, laki, Viisi Mooseksen kirjaa) myös suullisen Tooran, jota rabbit ovat kirjoitettua Tooraa tulkitessaan sukupolvi sukupolven jälkeen täydentäneet omilla opetuksillaan. Kirjoitetusta ja suullisesta Toorasta  koottiin vuosina 200-550 jKr. Mishna ja Talmud, jolloin oikeastaan syntyivät juutalaisten raamatunselitysteokset.

Juutalaisuus on oppinsa ja tulkintansa puolesta eräällä tavalla demokraattinen uskonto. Kun kirjallisen ja suullisen eli Mooseksen Jumalalta suullisesti saamien 613 kiellon (ihmisruumiin lihasten määrä) ja 248 käskyn (ihmisrumiin luiden lukumäärä) tulkinnassa on rabbien kesken syntynyt erimielisyyttä, viralliseksi on aina julistettu se, jonka takana on ollut suurempi määrä rabbeja. Yhteiskunnan ja tekniikan kehityksen tuodessa yhä uusia asioita arvioitaviksi aiemmin olemassa olleet käskyt ja kiellot ovat jatkuvasti tarvinneet ja myös saaneet uusia tulkintoja ja täsmennyksiä.

Tuollainen kehitys on johtanut uskontoon, joka poikkeaa meidän kovin oppisidonnaisesta uskonnostamme. Juutalaisuus ei ole ”dogmiorientoitunut”. Se ei ole klassisessa mielessä ortodoksiaa eli oikein uskomista vaan ortopraksiaa eli oikein toimimista. Tästä huolimatta juutalaisuudessakin on määritetty eräänlaiset minimit, jotka pitää uskoa, mikäli mielii osalliseksi ”tulevan maailman elämästä”.

Kirjasta voisi ammentaa esimerkkeinä vaikka kuinka paljon yksityiskohtia, joita meidän jokaisen olisi syytä tutkia arvioidessamme suhdettamme juutalaisuuteen. Meille luterilaisille on mm. hyödyllistä tietää, että Luther luennoidessaan 32 vuotta Raamattua käytti tuosta ajasta  vain 3-4 vuotta Uuden testamentin kirjoihin mutta peräti 28-29 vuotta opettamalla Vanhaa testamenttia.

Kirja kertoo selkeästi sen, miten seurakuntaan liittyneiden juutalaisten ja ns. pakanakristittyjen välille puhkesi ensin riita, joka pian laajeni kuiluksi ja suoranaisiksi vainoiksi. Holokaustin ja muiden kristityille häpeällisten juutalaisvainojen siemenet kylvettiin jo ensimmäisten vuosisatojen aikana. Kirja käy läpi kahden uskonnon kipupisteet pohtien, mitkä asiat meitä erottavat, mitkä yhdistävät ja kuinka yhteyttä olisi mahdollisuus vahvistaa.

Kun kirjassa siirrytään käsittelemään Israelia maantieteellisenä alueen ja nykyaikaisena valtiona, lukija monenlaisten tulkintojen ja totuuksien keskellä pohtimaan omaa suhtautumistaan Pyhään maahan ja sen nykyisin kovin epäpyhään kanssaan. Myös kysymys Suuren Kuninkaan kaupungista Jerusalemista, joka on kolmelle uskonnolle pyhä kaupunki, jakaa tämän päivän kristittyjen mielipiteitä jyrkästi. Näiden sivujen äärellä lukijoilla on väistämättä päässään kovin erilaisia ”silmälaseja” riippuen heidän kirkkokunnastaan, seurakunnastaan ja henkilökohtaisista Raamatun ja lopunajan tulkinnoistaan.

Tämän hyvin tiedostaen kirja kertoo edellä mainituista asioista varsin varovaisesti ja maltillisesti ikään kuin jonkinlaista keskitietä hakien. Jokaisen lukijan päätettäväksi sitten jää, mille puolelle tuota keskitietä itsensä, uskonsa ja Israel-rakkautensa sijoittaa. Ja jälleen jokaisella on täysi syy ja vapaus noudattaa Paavalin ohjetta: Koetelkaa kaikkea ja pitäkää se mikä on hyvää. (1 Tess.5:21)

Lopuksi on varmasti paikallaan vielä kertoa, miltä pohjalta Jouni Turtiainen on kirjansa kirjoittanut. Hän on toiminut kirkon lähetysjärjestön palveluksessa Israelissa sekä ollut vierailevana tutkijana Jerusalemin Heprealaisessa yliopistossa. Hän on ollut pitkäaikainen kirkkohallituksen asettaman Kirkko ja juutalaisuus -työryhmän jäsen ja sihteeri. Jouni Turtianen on julkaissut useita kirkon ja synagogan välistä dialogia käsitteleviä kirjoituksia.