John Eldredge: Kertomus vailla vertaa

John Eldredgen,

Kertomus vailla vertaa,

Päivä 2009

John Eldredge on armoitettu tarinankertoja. Hänellä tuntuu myös olevan varastoissaan ehtymätön määrä suosittuihin elokuviin ja romaaneihin perustuvia tarinoita. Niistä hän poimii taitavasti eläviä vertauksia asioille, joita on yleensä totuttu kuulemaan juhlavalla kaanaankielellä esitettynä.

John Eldredgen usko ankkuroituu luvasti Raamatun sanaan ja Jeesukseen syntiemme sovittajana. Tämä ei kuitenkaan tee hänestä hartaudella papin roolin takaa puhuvaa tai tylsästi fraaseja latelevaa.  

Elämän tarkoitusta ja tarinamme onnellista loppua kuvatessaan John Eldredge tietää, että me ihmiset rakastamme tarinoita. Kun kaksi miestä tapaa ongella, alkaa tarinoiden kertominen. Kun kaksi naista istuu ostosreissulla kahville, tarinoita riittää useammankin kahvipannullisen ajaksi. Niinpä hän tässä kirjassaan valinnut tarinat välineiksi, joiden avulla hän piirtää lukijoidensa tajuntaan varsinaisen sanoman. Ilosanoman.

Elämämme tarinassa tapahtuu kaikenlaista, jopa hyviä ja kauniita asioita. Tapaat jonkun, rakastut. Saat työpaikan ja menestyt. Toisinkin voi käydä. Rakkaus hiipuu, kumppanisi löytää toisen tai sinut saneerataan ulos työpaikastasi. Onko tällaisessa mitään mieltä? Jos elämällä on tarkoitus, niin miksi päivämme tuntuvat niin sattumanvaraisilta?

Huomaamme elävämme keskellä kertomusta, joka on toisinaan upea, toisinaan kamala, ja usein kummallinen sekoitus niitä molempia, eikä meillä ole aavistustakaan siitä, miten saisimme siihen jotakin tolkkua. Ei mikään ihme, että helposti lannistumme.

"Kaikissa suosikkielokuvissa on samoja aineksia kuin meidän omassa tarinassamme", Eldregde sanoo. Rakkautta. Seikkailuja. Vaaroja. Sankarillisuutta. Romantiikkaa. Uhrautumista. Hyvän ja pahan taistelu. Ylipääsemättömiä vaikeuksia. Ja pieni joukko, joka lopulta selviää voittoon toivon kautta

”Jos on kertomus, on myös kertoja”, G. K. Chesterton toteaa kirjassa olevassa lainauksessa.

Eldredge vakuuttaa, että meidän jokaisen kertomuksella on Kertoja, joka on pannut iankaikkisuuden sydämiimme (Saar.3:11). Joka oli kirjoittanut kertomuksemme jokaisen luvun jo ennen syntymäämme (Ps.139:16). Jolla on aikojen alusta ollut valmiina myös ne luvut, joista me itse emme vielä tiedä mitään.

Tai, hetkinen! Tiedämmehän me sittenkin paljon enemmän kuin usein tulemme ajatelleeksi!

Hyvissä tarinoissa on onnellinen loppu.  Suositussa Titanic elokuvassa Jack tulee pelastamaan Rosea. Elokuvassa Braveheart – Taipumaton William Wallace pelastaa Skotlannin. Tähtien sodassa Luke Skywalker pelastaa ensin prinsessan ja sen jälkeen maailmankaikkeuden vapaat kansat. Matrixissa Neo murtaa pahuuden vallan ja vapauttaa maailman.

Onnellisten loppujen kaipuu on kirjoitettu meidän sydämiimme. Onko siis myös meidän tarinallamme, joka kompastelee ja jää alituisesti pahalle alakynteen, onnellinen loppu?

Minulla on sinulle hyvä uutinen: Kaikille kertomuksille on tarkoitettu onnellinen loppu. Myös omallesi.

William Wallacen julma kuolema mutaa pimeyden otteen Skotlantista. Narnian jalo leijona Aslan kuolee kivipaadella ja koko Narnia pelastuu. Gladiaattorin Maximus kuolee areenalla voittaen ystävilleen ja koko Roomalle vapauden.

Onnellinen loppu tulee kärsimyksen ja uhrin kautta. Näin on myös paljon suuremmassa mittakaavassa: Ihmisen Poika tuli antamaan henkensä lunnaiksi kaikkien puolesta (Matt.20:28).

Päättyykö kertomuksemme siihen? Jos päättyisi, se olisi tragedia. Mitä siis on odotettavissa?

Eldredge ei hyväksy uskonnollisiin fraaseihin verhottua kuvaa taivaasta ja iankaikkisuudesta. Hänen mielestään kuva harpuista ja iankaikkisesta jumalanpalveluksesta pilvissä kuulostaa pikemminkin helvetiltä. Kun ihmiselle alussa annettiin paratiisi, niin lähettäisikö Jumala hänet tulevaisuudessa ikuisiksi ajoiksi kirkkoon? Ei sellainen ole Ilosanoma!

Suuren kertomuksen viimeinen näytös alkaa ensimmäisen tavoin aamunkoitosta, joka paljastaa Paratiisin. Tätä mahtavaa ennalleen asettamista kuvatessaan Eldredge käyttää taitavasti ja koskettavasti apuna elokuvaa Titanic:

”Kuvittele mielessäsi Titanicin loppukohtaus: Jack on kuollut noin kahdeksankymmentä vuotta sitten. Rose on jo hyvin vanha nainen, jonka eletty elämä haalistuu kuin valokuvat hänen yöpöydällään.

 

Näemme kerran niin loistokkaan valtamerialuksen, unelmien laivan, murskautuneena ja ruostumassa syvällä merenpohjassa synkän ja kylmän pimeyden ympäröimänä.

 

Sitten alkaa tapahtua jotakin.

 

Alhaalla, Titanicin pimeydessä alkaa häämöttää valo, yhtä raikas ja puhdas valo kuin ensimmäisenä aamuna Jumalan luodessa maailman.  Se tulvii sisään kaikista ovista, virtaa läpi kaikkien aavemaisten soppien. Kirkas valo puhdistaa ja saattaa ennalleen jättimäisen laivan loistokkuuden ja kauneuden aivan silmiemme edessä. Rauniot pyyhkäistään pois, ja kansi kiiltää niin kuin sinä päivänä kun se tehtiin.

 

Laiva palautuu ennalleen silmänräpäyksessä. Tanssisalin loistelias ovi heilahtaa auki, ja näemme kertomuksen suurten sydänten kokoontuvan jälleen yhteen. Rakastaja ja Rakastettu ovat jälleen yhdessä; he viettävät suurta juhlaa.

 

Tämä onnellinen loppu on lainattu suoraan Raamatusta. Päättymätön elämä. Kaiken palautuminen ennalleen. Hääjuhlat. Kaiken ylittävän toivon mukaisesti Paratiisi saadaan takaisin. Juuri tätä Jumala on kaiken aikaa yrittänyt kertoa meille: ’Katso, minä luon uuden taivaan ja uuden maan,’” (Jes.65:17).

Erittäin hyvä kirja kenen tahansa käteen. Hyvät tarinat tempaavat mukaansa niin tehokkaasti, että tuskinpa sellainenkaan, joka on uskon asioille vielä hieman vieraampi, malttaa jättää kirjaa kesken.

Kirjan on suomentanut Johanna Tölli.