Voiko Taivasten valtakunnan kaapata itselleen?

Kautta aikojen on ollut uskonnollisia liikkeitä, jotka ovat julistaneet pelastuksen olevan tarjolla ainoastaan heidän joukkoonsa kuuluville. Näin on joko suoraan väitetty tai ainakin annettu hienovaraisemmin ymmärtää. Viime aikoina Taivasten valtakunnan rajojen sormeilemisesta ovat varoitelleet mm. rehtori Simo Lintinen ja piispa Tapio Luoma.

Raamatusta löytyy kohta, jossa Jeesus sanoo joidenkin yrittävän väkivalloin temmata Taivasten valtakunnan itselleen:

Johannes Kastajan päivistä asti taivasten valtakunta on ollut murtautumassa esiin, ja jotkut yrittävät väkivalloin temmata sen itselleen. Matt.11:12

Monet raamatunselittäjät sanovat tässä puhuttavan henkilöistä, jotka pyrkivät käyttämään Jeesusta omien tavoitteidensa ajamiseen. Pari vuosituhatta sitten tällaisia olivat mm. yritys tehdä Jeesuksesta kuningas (Joh.6:15), äidin yritykset saada omat poikansa johtaviin asemiin (Matt.20:21), opetuslasten kilpailu arvojärjestyksestä ((Luuk.22:24-30) ja Jumalan aikataulujen kiirehtiminen ((Ap.t.1:6).

Mitä Taivasten valtakunnan kaappaaminen ilmenee meidän aikanamme?

Mitä Taivasten valtakunnan eli Jumalan valtakunnan kaappaaminen itselle voisi merkitä meidän aikanamme? Voimmeko me lähes huomaamatta oikeassa olemisen paineinemme syyllistyä sellaiseen, vaikka emme olisi tökerösti sysimässä toisella tavalla ajattelevia pelastuksen ulkopuolelle?

Suomen teologisen opiston rehtori Simo Lintinen kirjoittaa Suomen Viikkolehdessä 50/2012 julkaistussa erinomaisessa artikkelissa tällaisista ilmiöistä. Tässä muutama lainaus:

Alkuajan Korinton seurakunnassa oli syntynyt ongelma (1.Kor.1:10-17). Seurakunta oli jakautunut puolueisiin. Ihmiset ihannoivat  eri saarnaajia ja julistajia jopa niin, että se synnytti vihamielisyyttä niitä kohtaan, joiden mieltymykset olivat toisenlaisia. Toiset olivat Apolloksen, toiset Keefaan, toiset Paavalin ja vielä toiset oman esoteerisen ”Kristuksen” seuraajia.

 

Näemme tässä Korinton prototyypin ”heimolaisuudesta”, jota leimaa asenne, jossa uskova määrittää sen, mitä hän on, jostain vähemmästä kuin Kristuksesta itsestään ja hänen seuraamisestaan.

 

Korinton tauti on ollut näkyvissä koko seurakunnan tai kirkon historian ajan. Sen laajetessa on syntynyt uskonsotia, joissa on otettu oikeus vainota ja tuhota niitä, jotka kuuluvat toiseen ”heimoon”  ja kannattavat omista arvoista poikkeavia näkemyksiä.

 

Lisäksi on tunnistettavissa vähempiä heimolaisuuden piirteitä, jotka ovat omalta osaltaan heikentäneet sitä missiota, jonka Jumala on seurakunnalleen jättänyt.

Heimolaisuus ammentaa voimansa totutusta sitä kyseenalaistamatta

Lintinen toteaa, että heimolaisuus ammentaa voimansa totutusta sitä kyseenalaistamatta. Heimolaisuus määrittää olemassaolonsa historiasta ja hakee samalla tavalla ajattelevien seuraa ja kokee siitä turvallisuutta.  Jos uskontunnustukset ja tunnustuskirjat, joiden tarkoituksena on ollut kiteyttää uskomme sisältöä ja olemusta, laitetaan keskukseen Kristuksen sijasta, ja niiden mukaan määritellään sisäpuolelle ja ulkopuolelle kuuluvat, ne saavat paikan, joka ei niille kuulu.

Esimerkiksi tällaisesta Lintinen ottaa Athanasioksen uskontunnustuksen, joka päättyy: ”Tämä on yhteinen kristillinen oppii. Se, joka ei usko sitä vakaasti ja vahvasti, ei voi pelastua.”  Lintinen toteaa tällaisten kirjoitusten perusteella kirkon historiassa tehdyn hirveitä tekoja. Uskon sisältöä on välttämätöntä tukia ja pohtiua, muutta oman opetuksen kanonisoiminen alkaa toimia Valtakunnan kokonaisuutta vastaan.

Tällaista heimolaisuutta voivat olla erilaiset ”laisuudet” ja ”läisyydet”, kuten vapaakirkollisuus tai muu kirkollisuus, jossa uskova määrittelee itsensä jonkin ”läisyyden” kannattajaksi ja näin tehden määrittelee jonkun toisen ulkopuolelle.

 

Siellä missä erityispiirteitä korostetaan ja tehdään niistä luovuttamattomia, alkaa elämä kapeutua ja visio Jumalan valtakunnasta hämärtyä.  Valtakunta-asenne lähtee siitä, että ainoastaan Kristus on keskuksessa. Häntä ei voi vaihtaa. Evankeliumi hänen pahan valtojen voitostaan on sama. Kaikessa on kysymys hänen tahdostaan ja hallintavallastaan. Uskon ytimessä on opin ja käsitysten yläpuolella oleva persoona.

Saako ihminen määrittää Jumalan valtakunnan rajat?

Espoon piispa Tapio Luoma on ottanut Espoon ja Kauniaisten seurakuntien Esse-lehden 20.12.2012 haastattelussa kantaa Jumalan valtakunnan rajaamiseen vain omassa piirissä olevia koskevaksi:

Suomen evankelisluterilainen kirkko on osa maailmanlaajaa Jumalan valtakuntaa, matkalla olevaa Jumalan kansaa, jonka yhteinen päämäärä on ajan rajan tuolla puolen. Mikä tahansa empiirinen yhteisö, joka opettaa, että vain se on Jumalan valtakunta, on itseymmärryksessään hakoteillä, olkoon se sitten pieni tai suuri.

Luoman sanojen taustalla on vanhoillislestadiolainen seurakuntaoppi ja esimerkiksi se, että liikkeen piirissä on annettu ymmärtää pappisvihkimyksen ottaneiden naisten joutuvan Jumalan valtakunnan ulkopuolelle.

Nyt vanhoillislestadiolaiselta liikkeeltä kysytään, mikä on lopulta tärkeintä. Onko turvallisuuden lähde ylösnoussut Jeesus Kristus vai se, että ihminen saa määritellä Jumalan valtakunnan rajat. Jos luemme Raamattua ja varsinkin psalmeja, näemme, että niissä ihminen kokee turvaa nimenomaan Jumalassa.

Piispa Tapio Luoman viisaan ja aiheellisen kysymyksen voi esittää yli kirkkokunta- ja seurakuntarajojen myös monille muille, joille oman ”heimon” oikeassa olemisesta on tullut tärkeämpää kuin se, että sama Jeesus on koko maailmanlaajuisen seurakuntansa Herra.

------ 

Lue Reijon blogi tästä teemasta: