Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Laitoskirkko ja Kristuksen seurakunta?

Risti vuorella, Caspar David Friedrich, v. 1808

 

”Parhaillaan aukaistaan rajaa laitoskirkon ja Kristuksen seurakunnan välillä. Vanha totuus, että kirkko on kastettujen yhteys ja Kristuksen seurakunta uskovaisten, se on Pyhän Hengen saaneitten yhteys, on taas vedetty esiin uudella voimalla ja eri leireissä.” Noin alkoi teksti, jonka eräs ystäväni lähetti minulle sähköpostissa. Teksti on lainaus  E. W. Pakkalan kirjasta ”Iankaikkinen elämä” vuodelta 1937. Lähtökohtana tekstissä on raamatunkohta: ”Kaikki joita Henki kuljettaa, ne ovat Jumalan lapsia” (Room. 8:14). Näin tuo tekstilainaus jatkuu:

 

”Selvää on, ettei kukaan, jolla ei ole Pyhää Henkeä, Kristuksen Henkeä voi olla Hänen omansa. Kun tästä Raamatun totuudesta pidetään kiinni, tullaan hapuilematta siihen lopputulokseen, että Kristuksen seurakunta, eli Jumalan valtakunta, Jumalan hallitusvalta sieluihin, ulottuu juuri niin pitkälle kuin laitoskirkon piirissä on uudestisyntyneitä kristityitä. Missä raja kulkee, sitä on meidän ihmisten mahdotonta sanoa. Kristuksen todellinen seurakunta onkin uskonesine. Sitä ei taideta nähdä. Se on näkymätön. Niinpä Jumalan valtakuntakin, Jumalan lasten todellinen piiri, on näkymätön tässä ajassa. Jumalan valtakunta on sisäisesti uudestisyntyneissä uskovaisissa. Muista se puuttuu. Sen todistaa tosiasia, että Jumalan valtakunnan lahjat: rakkaus, ilo ja rauha Pyhässä Hengessä, puuttuvat yksin suruttomilta, vaan myöskin nimikristityiltä.”

 

"Jumalan lapset ovat vain ne, joita Henki hallitsee. Heidän on annettu sanan ja rukouksen avulla kohota ihmisten piiristä ja laitoskirkon aikahistoriallisista muodoista näkymättömän Jumalan piiriin. Tämä kohoaminen Jumalan piiriin, josta meiltä kaikki kuormat kirpoavat ainakin hetkeksi, on pyhitystä, Pyhän Hengen pyhitystyötä. Se on harjoitukseen pantua virsilaulajan kehotusta: " Nous ylös sieluni, ylös mullast tästä. Riennä jalkain juureen Jumalan ja Karitsan"

 

Rovasti E.W. Pakkala (1878-1945) oli radiosaarnojensa takia ”koko Suomen kappalaiseksi” kutsuttu peloton julistaja. Häntä on pidetty yhtenä Suomen itsenäisyyden alkuvuosikymmenten voimallisimmista saarnamiehistä. Hän on kirjoittanut mm. kirjat ”Iankaikkinen elämä, kotien hartauskirja”, ”Elämän veden virta” ja ”Herra sen tekee”.

 

Lehtien yleisönosastoista ja netin keskustelusivuilta löytyy näinä aikoina paljon hyviä kirjoituksia. Niissä puolustetaan Raamatun pyhyyttä.  Ne kertovat synnin, armon ja parannuksenteon tärkeydestä. Ne puhuvat Jeesuksesta, joka on ainoa tie Jumalan luo. Jostain syystä tällaiset tekstit ovat enimmäkseen riviseurakuntalaisten ja maallikkojen laatimia.  Missä ovat tämän päivän rohkeat E. W. Pakkalat?



Kommentoi tätä kirjoitusta

Kommentit

31.10.2010 klo 08:56:43
kirjoittaa

Laitoskirkko lienee oikea nimi Suomen ev.lut. kirkolle, sillä politiikka ja demokratia määrittelevät sen, miten ja millaista "totuutta ja sanomaa" julistetaan. Kirkon jäsenet ovat asiakkaita, joita täytyy kuunnella, olla kaikille mieliksi. Voisi kysyä, mikä on kirkon todellinen tarkoitus? Jumalan Sanan julistaminen, toivon ja lohdutuksen jakaminen, evankelikointi niin kotimaassa kuin muualla, diakoniatyö vai vallan taistelunäyttämö, joksi se on tullut. Kirkon sanoma ei ole enää Raamatun linjaamaa eikä kellään kirkon johtojäsenellä ole enää auktoriteettia eikä haluakaan seistä edustamansa Lutherin uskonpuhdistuksen takana. Vesitetty sanoma ei tyydytä ketään - ei Jeesukseen uskovia kuin uskonnollisia ihmisiä, joita Raamatun sanomaa huonosti tuntevat äänekkäät vallanpitäjät vievät harhaan. Raamatun sanoma on kokonaisuus, joka aukeaa vain PH:n opastuksella Herraan Jeesukseen uskoville. Jumalan rakkaus, pyhyys ja viha syntiä kohtaan ovat kaikki todellisuutta - mitään pois jättämättä. Herra on sama eilen, tänään ja huomenna.Voinko siis enää olla laitoskirkon jäsen, sitä jään pohtimaan.



30.10.2010 klo 12:14:06
Kaarina kirjoittaa

Nyt tuollaista tekstiä kuin "Jumalan lapset ovat vain ne, joita Henki hallitsee" ei saa kansankirkossa ääneen sanoa. Piispatkin opettavt että kaikki kastetut jäsenet ovat yhtä arvokkaita seurakunan jäseniä ja "kaikilla kastetuilla on oma armolahjansa" (Piispa Huovisen puhe arkkipiispan virkaanvihkimyksssä). Niilläkin, jotka eivät usko?

Onko kansankirkko tullut tiensä päähän? Se, että ovet ovat auki kaikille, niillekin joiden usko on heikko, tai joita ei kiinnosta koko usko tai kirkko, on toisaalta kirkon vahvuus, mutta onko se raamatullista? Ääriesimerkkinä isospoika joka kävi vaihtamassa Raamattunsa pornolehteen, ja antoi Iltalehdelle haastattelun, että "näille on enemmän käyttöä". Tällaisiako jäseniä varten Kristuksen seurakunta on olemassa?
Vaiko syntinsä tunnustavia, katuvia ja parannusta tekeviä armahdettuja varten?

Tämän päivän Pakkalat ovat toisaan maallikoita, jotka uskaltavat avata suunsa, sillä Raamattuun tukeutuvat kirkon työntekijät ovat ahtaalla ja kohta vainon kohde, jos suunsa avaavat. Tosin onhan meillä Ruokanen, Nummela, Eskola ja tämä blogistimme. Herralle kiitos heistä!





© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin