Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Ei me eksytä eikä karata

Kesän alkupäivien aurinkoisina aamuina Lumikki halusi ottaa lypsyn jälkeen torkut hiekkakasassa kanatarhan päädyssä. Selvästikin lämmin pehmeä hiekka ja aurinko hoitivat sen vanhoja luita. Sillä oli aivan kamala karvanlähtö. Karva irtosi tuppoina ja se kutisi niin, että se hankasi nahkansa monista kohdista ihan karvattomaksi. Varmaan aurinko hoiti myös kutisevaa ihoa.

 

- Auringon lämmittämän hiekkakasan reunassa on mukava loikoilla. Ja aina vain paranee, kun emäntä tulee rapsuttelemaan, tuumii Lumikki.Yhteiselo Siirin kanssa ei ollut kovin miellyttävää. Niitä ei voinut pitää samassa ulkotarhassa, sillä Siiri osoitti tehokkaasti olevansa pomo. Vaikka Lumikki on kooltaan paljon isompi, se on aika kömpelö liikkeissään ja varmaan sillä on ollut tappeluita riittävästi menneisyydessään, kun sarvikin on katkennut jossain matsissa.

 

Tämä talomme on ihan metsän ympäröimä ja metsikössä kasvaa mustikanvarpuja, vadelmia, pajuja, pihlajia ja koivuja, joitten lehtiä kutut söivät innokkaasti kesän alussa, kun varsinaista ruohoa ei vielä kasvanut. Risukossa olivat Lumikin liivit tarpeellinen suoja. Varsinkin vanhat vadelmanoksat ovat kovin raapivia.

 

Yhdessä Reijon kanssa lyhensimme Lumikin sorkat, sillä pitkät ja paksut sorkanpohjat haittasivat sen liikkumista. Koska se oli hyvin rauhallinen ja pysytteli tarhansa lähellä ja lähinnä hiekkakasassa makoilemassa, se sai olla vapaana itsekseen.

 

Tässä herukkapensaassa vierailleella ja lehdet vieneellä toukalla on harmaa turkki ja komeat kaarevat sarvet.Siirin mielestä elämä oli tylsää ja epäreilua. Se nousi tarhassaan olevan kiven päälle ja katseli sieltä pihalle päin ja määki minut nähdessään ja varmaan myös silloin, kun ei minua nähnyt. Reijo rakensi toiseen tarhaan mukavan makuukopin ja sen katolla olikin Siirillä hyvät leikkipaikat.

 

Mutta tylsäähän sekin oli lopulta. Vein sitä välillä metsän puolelle syömään ja se tykkäsi kiipeillä isoilla kivillä, sillä aito vuohi syökin kivien päällä seisten korkealle kurkotellen.

 

Sitten vain pikkuhiljaa jotenkin vapautusliike sai vallan. Lumikki ei enää käyttänyt liivejä, sillä sen liikkuminen oli paljon parantunut. Se oli saanut myös upean karvapeitteen ja keväinen takkuturkki oli hävinnyt.

 

Siirikin alkoi kulkea vapaana. "Ei se syö kukkia," sanoin kaikille ihmettelijöille, jotka muistuttivat miten kutut syövät kaiken, ja etenkin kukat kukkamaasta. Luultavasti kutut eivät syöneetkään kukkia, koska pihalla ja ympäristössä oli niin paljon syötävää. Mutta eivät ne tietenkään kellarin katolla aterioidessaan voineet erottaa, mikä kasvi siellä pöheikössä on minun istuttamani ja mikä Luojan käden jälki.

 

Onkohan Siiri katsellut Jaska Jokusen koiraa Ressua koppinsa katolla loikoilemassa, kun asento on yhtä rento ja samalla päättäväinen?Pakko on kuitenkin myöntää, että pihaterassin reunassa kasvava radanvarsiomenapuu tuli Siirin ja minun kiistan kohteeksi. Sen oksat kasvavat alaspäin ulottuen maahan asti. Siihen Siiri hiippaili yhä uudestaan, ja aina se häädettiin pois. Jokaisella hyökkäyksellä hävisi muutama omena ja omenapuun lehti. Tällaisessa tilanteessa on parasta lohduttaa itseään että kohta syksy kuitenkin tiputtaa lehdet. No, menihän aika matalaksi myös se ruusupensas, joka on täällä talon pihalla ollut aikojen alusta. Mutta varmaan se kasvaa ensi keväänä entistä innokkaammin. Niin ja sitten punainen viinimarjapensas on aika alaston ilman lehtiä. Tosin marjat saivat siten paremmin aurinkoa.

 

Mantalle ja pikkuisille mehustamisesta jääneet tertut eivät kelvanneet. - Parempi olisi ollut, jos ne eivät olisi kelvanneet minullekaan, tuumii Lumikki.Hyvin marjoja tulikin, ja mehustuksen jälkeen marjankuoret maistuivat huonosti kanoille mutta paremmin Lumikille, joka sai siitä aikamoiset vatsavaivat. Papanatkin muuttuivat hetkellisesti pötkylöiksi.

 

Monena vuonna yritimme kasvattaa perunaa pienessä pellossamme. Aina suurin toivein keväällä istutimme, mutta sato jäi olemattomaksi. Tänä keväänä kylvettiin kauraa ja siihen joukkoon hernettä. Se onkin ollut hyvä idea kanojen mielestä, sillä ne käyvät siellä kauraviidakossa nokkimassa jyviä. Kutut osaavat syödä herneenpalkoja herneenvarsista ja myös kaurantähkät maistuvat niille.

 

Lumikki ja Siiri sulassa sovussa perehtymässä maakellarimme katolla rehottavaan monipuoliseen ja monenlaisia makuelämyksiä tarjoavaan kasvustoon.Kaksi kuukautta on kulunut ennen kuin kuttujen ystävyys on syntynyt sellaiseksi, että ne saattavat ulkona makoilla vieretysten ja kulkea yhtä matkaa ruokaa etsimään. Ehkä niilläkin on sukupolvien välinen kuilu. Lumikki tarvitsee paljon lepäämistä ja Siiri kulkee levottomana, ihan selvästi miettii, mitä tekisi sillä aikaa kun toinen vain makoilee.

 

Viimeisin Siirin idea sai kyllä minut hikeentymään. Se nimittäin keksi ruveta maistelemaan pirtin seinustalla kukkivien pelargonioitten kukkia.

 

Punaiset olivat ok, ja syötiin ensimmäiseksi. Vaaleanpunaisten tutkiminen oli vasta alussa kun huomasin tämän tutkimusprojektin. Oli pakko laittaa siihen aitaverkko suojaksi. Vaikka jossain, Amerikassa varmaan, oli netin kertoman mukaan todettu, että vuohi on yhtä viisas kuin koira, niin näitä pelargonioita ei ole riittävästi testaamaan Siirin oppimiskykyä.

 

Kaija

 



Kommentoi tätä kirjoitusta

Kommentit

16.8.2016 klo 11:51:37
Pepitoinen kirjoittaa

Kiitos valaisevasta terveellisestä maalaiselämästä. Lumikin ja Siirin yhteiselon opettelemisesta teillä, ei päivistä sisältöä puutu. Ihmissuhteissakin on opettelemista saati sitten, että kaksi kuttua löytää yhteisen sävelen. Kyllä, kutut ovat varmasti yhtä viisaita kuin koirat.
Reijo, ei ole peukalo keskellä kämmentä. On niin toimivan elinympäristön rakentanut.
Kanala on huippu upea, siellä voisi itsekin asustaa!!

Teidän, arjesta ei puutu toimitaan eikä sisältöä. Maalaiselämää ei voita mikään.
Jumalan siunausta ja iloa teille ja teidän "perhekuntalaisille".





© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin