Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Taisto ei tahdo kaupunkiin!

- Mitä! Taas se paparazzi on täällä kameroineen! kiukuttelee Manta.

Kaija: Talven jälkeen meillä oli kukko ja neljätoista kanaa. Joka ilta niitten lukumäärä laskettiin. Haluttiin tietää, ovatko kaikki tulleet yöksi sisälle turvaan nurkissa hiipiviltä ketuilta. Neljätoista on määrä, jonka pystyy jotenkin hahmottamaan. Huomaa heti, jos joku puuttuu.

 

Orsilla ja seinätapeilla piti olla neljä mustapäistä nimetöntä, vaaleat kanat Manta ja Voivoi sekä hassu vaalea nimetön, jolle annoin nimen Tilta. Tallessa piti olla myös musta Veera, sen lapsi äitinsä lailla musta Vermutti, sen sisko Mutti sekä Veeran toinen musta lapsi Veronika. Tallessa oli oltava lisäksi kullanvärinen Kultakana, sen lapsi Kultakaulakana sekä samaa väritystä oleva huonojalkainen Ruustinna.

 

Vähitellen tilanne muuttui hankalammaksi. Ensin Manta keksi ruveta hautomaan ja se sai postin tuomista iittiläisen maatiaiskanan munista seitsemän poikasta.

 

Seuraavana hautomisesta innostui musta Veronika. Sen haudottaviksi laitoin ystävältäni Jaanalta saamiani tyrnäväläisiä maatiaismunia. Näistä kasvavien kanojen oli määrä mennä aikanaan asumaan tyttäremme Hannan kanatarhaan. Näistäkin munista kuoriutui seitsemän tipua.

 

Kolmantena hautomisesta innostui Tilta kana. Ensin se hautoi yhtä itse munimaansa munaa. Tilasin sillekin kahdeksan iittiläistä munaa ja myös niistä tuli seitsemän poikasta.

 

Muutama päivä sitten yksi mustapäinen kana puuttui iltahuudosta. Etsimme sitä turhaan joka puolelta. Se oli aina viivytellyt tarhaan tuloaan, ja arvelimme, että kettu on napannut sen iltahämärissä. Yhtenä päivänä se yllätti ilmestymällä höyhenet pörhöllään syömään toisten kanojen joukkoon. Hautomakuume oli tarttunut siihenkin.

 

Mustapäinen kana ei ollut tyytynyt tavanomaisuuksiin. Munintapesien sijasta se oli valinnut hautomispesäkseen paikan savusaunan terassin alta. Nyt jännitämme, tuleeko sieltä monta vaiko ei yhtään poikasta, sillä kaikkien niiden munien hedelmöittyminen ja kehitys on jo varsin iällisen Aleksanterin varassa. Lankkujen raosta näkee, että muutama muna siellä näyttää olevan. Tarkkaa määrää emme tiedä, sillä pesä on hyvin piilossa terassin lattian alla. Iltasin tukin kanan kulkuaukon kivillä, ettei kettu käy nappaamassa sitä suuhunsa.

 

Tilta lapsukaisineen. Kovin ovat jotkut erikoisen näköisiä iittiläisiksi maatiaiskanoiksi. Enemmän tuovat mieleen räystäspääskysen tai pingviinin!Vaikka aina noin puolet poikasista on kukkoja, niin näistäkin eri kanojen hautomista tipuista tulee kanoja enemmän kuin meille mahtuu. Siksi lupasimme antaa viisi kanaa Hannan ystävälle Espooseen hevostallin kanoiksi. Oli vaikea päättää, mitkä kanat lähtevät ja mitkä jäävät.  Äitiyslomalla olevat ja hautovat tietenkin saivat jäädä. Samoin  meidän alkulauman vanhat kanat Ruustinna ja Veera.

 

Alun perin oli tarkoitus, että Aleksanteri olisi myös lähtenyt, sillä uudessa paikassa sen elinpäivät olisivat turvatut. Siellä olisi riittänyt, että on komeannäköinen ja kiltti kukko. Meillä alkoi kuitenkin taivaalla lennellä haukkoja ja Aleksanteri oli aivan ehdottoman välttämätön ilmoittamaan kanoille haukan vaarasta. Kun haukka on lähellä ja Aleksanteri tekee hälytyksen, on suojauduttava nopeasti pensaitten alle. Jopa pienet poikaset ovat niin luonnonlapsikanoja, että hälytyksen tultua ne painautuvat litteinä oksien ja varpujen suojaan näkymättömiin.

 

Myös Veronikan poikasista löytyy monenlaista väriä.Aleksanterin matkustussuunnitelmat peruttiin. Päätimme että se saa olla tämän kesän hoitamassa laumaa siihen asti kun uudet kukot kasvavat.

 

Viiden kanan seuraksi tarvittiin kuitenkin kukko. Onneksi pulmaan tuli ratkaisu, komea tyrnäväläinen Taisto. Se oli tehnyt jo osuutensa Jaanan kanalaumassa, ja sille oli valittu seuraajaksi Heikki-kukko. Taisto odotteli nuorten kukkojen tarhassa parempia aikoja eikä aavistanut, että se oli joukossa, joka päätyisi pataan ja pannulle. Mutta koska se oli erityisen kaunis, ihmisiin tottunut ja kiltti, pyysin, että se voisi lähteä uuteen kotiin pienen kanalauman kukoksi.

 

Tuli sitten päivä, jolloin Reijo lähti Järvenpään suuntaan ja lupasi viedä kanat ja kukon samalla matkalla uuteen paikkaan. Taskulampun valossa pyydystimme orsilta kanan kerrallaan pahvilaatikkoon. Kaksi mustapäistä kanaa, Voivoi kana, Mutti ja Kultakaulakana pakattiin laatikkoon. Sitten lähdimme hakemaan Taistoa muutaman kilometrin päästä. Taisto olikin valmiina koiranhäkissä ja tepasteli melkoisen levottomin askelin. Kannoimme häkin autoon ja lähdimme paluumatkalle.

 

Poikasistaan ylpeä kanaemo ei kameraa ujostele. - Kuvatkaa toki aivan vapaasti ihania lapsukaisiani, tuumii Veronika.Tarkoitus oli kantaa häkki kanalan eteiseen odottamaan Reijon aamuista lähtöä. Mutta sitten tapahtui onnettomuus. Taisto sai levottomuuspaniikkikohtauksen ja rynnisti, ja häkki aukesi, ja Taisto valitsi vapauden. Se viipotti iloisesti tietä pitkin ja häipyi puitten siimekseen. Mikä harmi -  ja vielä hirveämmät itsesyytökset! Miksei laitettu narua! Miksei peitetty häkkiä!

 

Taisto-poika paineli pitkin sammalikkoa ja katosi omille teilleen. Niinpä siitä ei saatu matkamiestä aamun kuljetukseen. Jälleen kerran tuli apuun ystäväni Inkeri:

 

 - Ottakaa meidän Isä Brown, saadaan joku kukko matkaan ja se on vielä samaa iittiläistä lajiakin, Inkeri ehdotti. Niin myös tehtiin, ja taiston sijasta kanalauman kukkona matkaan lähti punaisenruskea Isä Brown.

 

Seuraavana aamuna seitsemän aikoihin metsän takaa kuului surkea kukkokiekuu. Tai pikemminkin: - U-o-ie-uuuu! Minä olen Taisto ja olen ihan hukassa!

 

- Ei se ole tämä ison perheen isän hommakaan aina niin helppoa. Välillä mieleen hiipii jopa ajatus, mahdanko minä olla ihan oikeasti kaikkien niiden 21 pienokaisen isä, Aleksanteri purkaa sydäntään Sallylle, josta on pienen kokonsa ja hyvän sydämensä ansiosta tullut kanojen luottokoira.Lauluvalitus toistui monta kertaa ja lähdin etsimään Taistoa äänen perusteella. Laulu loppui ja ajattelin, ettei sitä voi löytää, mutta kävellessäni tietä kotiinpäin näin yhtäkkiä Taiston pienen puun alaoksalla. Se oli ihan märkä, sillä yöllä oli ollut kova sade.

 

- Taisto, mitä sinä täällä? Lähde kotiin, siellä on kanojakin, puhelin Taistolle ja se käänteli päätään, vastasi minulle ja hyppäsi alas puusta. Se lähti viipottamaan kotiin päin metsän poikki ja tietä pitkin. Kun pääsimme pihamaalle, se päästi kovan kotkotuksen ja jatkoi matkaa toisella puolen taloa olevaan metsään kadoten jälleen.

 

Myös seuraavana aamuna se kiekui aamuvarhaisella, ja lähdin etsimään sitä. Sain selville suunnan, missä se voisi olla, ja lähdin kävelemään sinne päin. Kiekuminen loppui, ja oli vain metsää ja puita. Voi Taisto!

 

Olin jo luopunut etsinnästä ja rupesin poimimaan kantarelleja, joita oli muutama siinä sammalikossa. Silloin näin Taiston! Se käveli pienten kuusien keskellä ihan rauhallisesti ja ihan kuin tervehtiäkseen, mutta otti sitten suunnan metsän siimekseen. Olimme tuolloin niin lähellä kotia, että Taisto varmasti kuuli, kun Aleksanteri kiekui pihamaalla. Varmasti se kuuli myös kanojen äänet, mutta vapaudenkaipuu voitti laumaan liittymisen houkutukset.

 

Kolmantena aamuna sen ääntä ei enää kuulunut. Luultavasti joku minua vikkeläkinttuisempi löysi sen.

 

 

 



Kommentoi tätä kirjoitusta



© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin