Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Kannatko sitten minua?

- Kaksi untuvikkoa ratsasti Veeran selässä, Kaija kertoi innoissaan tullessaan kanalasta pirttiin. Hän oli päästänyt Veeran poikasineen verkon takaa jaloittelemaan. Silloin kaksi pikkuisista oli varmistanut mukana pysymisen hyppäämällä emonsa selkään. – Saisikohan sellaisesta tilanteesta kuvat? Sen yhteyteen voisi laittaa runon poikastaan kantaneesta variksesta, Kaija jatkoi.

 

Otin kamerani ja lähdin kanalaan. Päästin Veeran sekä kuusi untuvikkoa tepastelemaan vapaasti koko huoneessa. Istuin seinänviereen lattialle kamera valmiina odottamaan.

 

Heti vapaaksi päästyään Veera käveli luokseni niin lähelle, että sen nokka oli melkein kiinni kamerani linssissä. Hieman kallellaan oleva pää ja tarkka tuijotus välittivät minulle tutuksi tulleen kysymyksen. - Onhan sinulla taas mukana jotain herkkuja?

 

Kun minulla ei tarjottavaa ollut, Veera lähti pienokaiset vanavedessä tutkimaan huonetta. Odotin. Selkää alkoi särkeä. Takamus puutui. Välillä vaeltajat löysivät jotain tutkittavaa, toisinaan pysyttelivät pitkään liikkumattomina. Joskus leikittiin ilman pienintäkään hoppua kuurupiilosta emon siipien alla.

 

Minua alkoi väsyttää. Pohdin, pitäisikö tästä nousta ylös niin kauan kuin se oli vielä mahdollista? Kai iltansa voisi muutoinkin viettää kuin kanalan lattialla istuen?

 

Sitten se tapahtui! Yksi poikasista hypähti Veeran selkään. Pikkuinen taiteili, tasapainoili, räpytteli välillä siipiään, pysyi kuin pysyikin selässä pari metriä ja tupsahti sitten alas muiden joukkoon.

 

Tilanne oli nähty ja kuva oli saatu. Pitkä odotus ei ollut mennyt hukkaan. Nyt oli hyvä palata pirttiin rinta rottingilla kuvaa Kaijalle näyttämään!

 

Kaikkia salaisuuksia Veera ei kuitenkaan paljastanut. Arvailujen varaan jäi se, pohtiko emo pientä ratsastajaa kantaessaan Lauri Pohjanpään runon Maailman meno sanomaa?

Sivutuulessa poikaansa retuuttaa, kantaa
varis lahden poikki päin vastarantaa.

"Sitä varia, huh, ihan väsyttää alkaa"
varis sanoo " jo vanhaa siipeä, jalkaa".

"Kun vanhenen pian, alan kangistua,
kai kannat sä mua, kuin minä nyt sua?"

"En", vastaa poika, "sun jäädä annan".
"Ketä kannat sä sitten?"
"Mä poikaani kannan".

Varis huokaa harmaille aatoksille;
"se on kai maailman meno, minkäs sille".

 

 

 



Kommentoi tätä kirjoitusta

Kommentit

30.10.2015 klo 18:34:06
Ritva Ikonen kirjoittaa

Nauru nousi ääneen lukiessani kohdan, jossa jouduit odottamaan: ´Kai sitä aikansa voisi muutenkin viettää kuin istumalla kanalan lattialla.´- Mutta se kannatti! - Nuo kananpoikaset poseeraavat emonsa jalkojen juuressa liikuttavan ´sievästi´. - Lauri Pohjanpään opettavaiset ja hauskat eläinsadut eivät varmaan koskaan katoa!- Ritva



30.10.2015 klo 16:44:52
Arja Hongisto kirjoittaa

Aivan ihania ovat niin kanat kuin untuvikotkin ja jotenkin inhimillisiäkin kirkkaine silmineen ja kaikkine ilmeineen. Kiitos taas tiedoista ja tuo runokin sopii tähän hienosti.





© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin