Heljä Markkula: Korvaako ylistys pyhitys- ja kilvoituselämämme?

Mahtuuko pyhitys- ja kilvoituselämä tämän päivän seurakuntaan? Onko Jumalan Sanan tunteminen ja tiivis rukouselämä edelleen tärkein tie Jumalan läsnäoloon? Mitä on raamatullinen ylistys? Muun muassa näitä kysymyksiä tutkittiin Heljä Markkulan raamattuopetuksessa 23.10.2012. Tutustu luentomonisteeseen ja kuuntele Heljän opetus. 

Järvenpäässä kristillisen koulun auditoriossa järjestetyssä tilaisuudessa puhui Heljä Markkula ja ruohonjuuritason näkökulman illan teemaan toi Tarja Ahtiainen. Illan juonsi Heidi Kuitunen. usiikista huolehtivat Mika Hakkarainen ja Marjo Graniittiaho.

------------------------------------------------------

Luentomoniste helposti tulostettavassa muodossa:

 -------------------------------------------------------

LUENTOMONISTE

Missio Järvenpään Yhteyden ilta

tiistaina 23.10.2012

Heljä Markkula

Korvaako ylistys pyhitys- ja kilvoituselämämme?

Mahtuuko pyhitys ja kilvoituselämä tämän päivän seurakuntaan?

Otsikossa käytetyt sanat pyhitys ja kilvoitus ovat käsitteitä, joita tahdon selventää. Tai ainakin hiukan avata sanojen sisältöä ajan sallimissa rajoissa. Ymmärtäisin, että Jumalan, meidän taivaallisen isämme ensisijainen kaipaus on saada vapauttaa ihminen kaikesta siitä häpeästä, syyllisyydestä, peloista, katkeruudesta jne., minkä toisten ihmisten meitä vastaan tekemät synnit ovat synnyttäneet sieluumme. Kaikki hylkäämis-mitätöintikokemukset lapsuuden perheessä ja meille merkittävien ihmisten taholta ovat saattaneet haavoittaa tunne-elämäämme. Haavojemme suojaksi olemme rakentaneet erilaisia suojia ja panssareita, jotka kuitenkin estävät aidon rakkaudellisen yhteyden syntymisen Jumalaan, itseen ja lähimmäisiin.

Minä annan teille uuden sydämen ja uuden hengen minä annan teidän sisimpäämme. Minä poistan teidän ruumiistamme kivisydämen ja annan teille lihasydämen (Hes. 36:26).

Mitä ihminen eniten tarvitsee löytääkseen todellisen minuutensa? Hän tarvitsee hengellisen kodin eli seurakunnan, jossa voi ja uskaltaa olla keskeneräinen ja haavoittuvainen tulematta hylätyksi (lue: 1.Kor 15:46). Tällaisessa ympäristössä hän voi löytää sen naisen/miehen, jollaiseksi Jumala hänet loi:

”Jumala loi ihmisen omaksi kuvakseen, Jumalan kuvaksi hän hänet loi. Mieheksi ja naiseksi hän loi heidät. Jumala siunasi heidät ja Jumala sanoi heille: ’Olkaa hedelmälliset, lisääntykää ja täyttäkää maa.’ […] Ja Jumala katsoi kaikkea mitä hän tehnyt oli ja katso, se oli sangen hyvää (1.Mooses 1:27-28 & 31).”

Täydellistä seurakuntaa tuskin löytyy, mutta voimme jokainen miettiä Jumalan edessä luonko ympärilleni armollisen ja rakkaudellisen ilmapiirin vai olenko syyttämässä, tuomitsemassa tai peräti kadehtimassa toisia? Vasta Jumalan tunteminen rakastavana Isänä herättää synnintunnon ei päinvastoin. Tässä kohdin tiedämme sydämen tasolla tarvitsevamme rippiä, syntien tunnustamista ja katumista. Vasta aidossa katumisessa annamme Jumalalle mahdollisuuden alkaa vaikuttaa elämäämme. Se on juuri siihen totuuteen nöyrtymistä, jossa murhe syntiemme tähden, syyllisyys, suru ja kauhu toisille, itsellemme ja Jumalalle aiheuttamiemme haavojen johdosta alkaa nousta. Tämä on kuitenkin vasta alku siihen prosessiin, johon Jumala meidät johdattaa. Lähemmäs asian ydintä pääsemme tarkastelemalla kreikan katumusta tarkoittavan metanoia-sanan kirjaimellista merkitystä eli mielenmuutosta.

Kreikan kielessä katumus-käsitteeseen ei sisälly vain menneiden virheiden murehtimista, vaan perustavanlaatuinen asenteiden muuttuminen. Se on uusi tapa katsoa itseämme, muita ja Jumalaa. Katumus ei ole tunnonvaivoissa rypemistä eikä itsesäälin puuska, vaan kääntyminen ja elämämme tähtäimen asettaminen pyhään kolminaisuuteen (lue: Room. 12:2). Mielen uudistumiseksi ymmärrettynä katumus, elämän uudelleen suuntaaminen on myönteinen asia. Johannes Climacuksen sanoin:

”Katumus on toivon tytär ja toivottomuuden kieltäminen. Se ei ole lohduttomuutta, vaan innokasta odottamista. Katumuksessa ei ole kyse umpikujaan ajautumisesta, vaan se on helpotus ulospääsyn löytymisestä. Se ei ole itseinhoa tai vihaa, vaan oman todellisen Jumalan kuvaksi luodun itseni löytämistä. Katuminen on katsomista ylöspäin Jumalan rakkauteen, ei alaspäin ihmisen omiin heikkouksiin. Katse ei käänny inhoten taaksepäin vaan toivo rikkaana eteenpäin. En juutu siihen, missä epäonnistuin, vaan näen sen, mitä minusta vielä Kristuksen armosta voi tulla. (lue myös: 1.Joh. 3:2).

Onko Jumalan Sanan tunteminen ja tiivis rukouselämä edelleen tärkein tie Jumalan läsnäoloon?

Otsikkoon vastaan myöntävästi, mutta olen ymmärtänyt, että päästäksemme tälle tielle tarvitsemme lähellemme ihmisiä, joissa Kristuksen kaltaisuus on jo toteutunut tai ainakin toteutumassa. Heidän esimerkkinsä tekee rukouksen maailman niin kiehtovaksi, että alamme kaivata sitä omaan elämäämme. Jeesus itse on sana, Hänessä Sana tuli lihaksi. Emme voi oppia tuntemaan häntä ellemme rukoillen tutki sanaa. Vasta Jumalan Sanan kuulemisen, näkemisen, tuntemisen, ymmärtämisen, kunnioittamisen, kokemisen ja kuuliaisuuden kautta voimme vahvistua henkilökohtaisessa uskossamme:

”Poikani, tyttäreni, kuuntele minun puhettani, kallista korvasi minun sanoilleni. Älkööt ne väistykö silmistäsi, kätke ne sydämesi sisimpään; sillä ne ovat elämä sille, joka ne löytää ja lääke koko hänen ruumiillensa. Yli kaiken varottavan varjele sydämesi, sillä sieltä elämä lähtee. (Sl. 4:20-23).”

Ja nämä yksilöt muodostavat elävän seurakunnan:

”Kallistakaa korvanne ja tulkaa minun tyköni; kuulkaa, niin sielunne saa elää. Ja minä teen teidän kanssanne iänkaikkisen liiton, annan lujat Daavidin armot. (Jes. 55:3).”

Sanan ja rukouksen kautta uskomme vahvistuu niin, että voimme nousta Jumalan todellisuuteen ja saada ilmestyksen Hengen hänen tuntemisessaan (lue Efes. 1:17-18). Silloin voimme vapautua viiden aistin välittämästä todellisuudesta, eivätkä tunteet enää saa hallita elämäämme. Ohjaamme aistikokemukset liian usein sielumme haavoittuneisiin osiin, jossa ne laukaisevat tarpeettomia pelko- ja puolustusreaktioita. Raamattu ei kuitenkaan kiellä ihmistä kokemasta ja ilmaisemasta tunteitaan, vaan jopa rohkaisee siihen: eräs perussana rukouksesta voidaan kääntää äärimmäiseksi tuskanhuudoksi. Toisaalta heikoinkin huokaus toimii. Olennaisinta on, että ilmaisumme kumpuaa pysyvimmästä ja todellisimmasta minuudestamme eli Pyhän Hengen yhteydessä elävästä hengestämme. Rukous on rakastava suhde Isän ja lapsen välillä.

Mitä on raamatullinen ylistys?

Koko Raamattu ylistää, mistä poimin muutamia esimerkkejä: 2.Moos. 15:1-2 & 20 (Mirjamin voitontanssi), 1.Aikakirja 13:8, Luuk. 1:46-55 (Marian kiitosvirsi). Psalmit ovat kautta linjan ylistyslauluja, joissa kehotetaan kiitollisuuteen:

Halleluja! Veisatkaa Herralle uusi virsi; ylistysvirsi hänelle hurskasten seurakunnassa. Iloitkoon Israel tekijästään, Siionin lapset riemuitkoot kuninkaastaan. Ylistäkööt he karkeloiden hänen nimeänsä, soittakoot hänelle kiitosta vaskirummuilla ja kanteleilla. Sillä Herra on mielistynyt kansaansa, hän kaunistaa nöyrät pelastuksellaan. Iloitkoot hurskaat, veisaten hänen kunniaansa, riemuitkoot he vuoteissansa. Jumalan ylistys on heidän suussansa ja heidän kädessään kaksiteräinen miekka [=Jumalan sana Hebr. 4]. (Ps. 149:1-6).

Tämä on ylistystä ja kiitosta silloin, kun Jumalan hyvyys saa ihmiset riemuitsemaan ja koko olemuksellaan sitä ilmaisemaan.

Raamattu puhuu myös kiitosuhrista. Ensimmäisen kerran tästä mainitaan Psalmissa 50:14-15 & 23):

”Uhraa Jumalalle kiitos ja täytä lupauksesi Korkeimmalle. Ja avuksesi huuda minua hädänpäivänä, niin minä tahdon auttaa sinua, ja sinun pitää kunnioittaman minua. […] Joka kiitosta uhraa, se kunnioittaa minua; joka ottaa tiestänsä vaarin, sen minä annan nähdä Jumalan autuuden.”

Tämä vahvistetaan Heprealaiskirjeen luvussa 13:15:

”Uhratkaamme siis hänen kauttaan Jumalalle joka aika kiitosuhria, se on: niiden huulten hedelmää, jotka hänen nimeänsä ylistävät.” (lue myös 1.Tess. 5:17-18).

On olennaista ymmärtää, että heprean kielessä tämän kiitossanan alkuperäisin merkitys on tyhjä käsi, avuton ja voimaton Jumalalle ojennettu käsi. Toisin sanoen kiitosuhri on sitä, että juuri, kun vähiten siltä tuntuu, menen kuitenkin Hänen tykönsä kipuni, tuskani, katkeruuteni sekä pelkojeni kanssa. Päätän luottaa siihen, että vaikken ymmärrä, saan juuri tällaisena tulla Isän tykö ja löytää siunauksen sekä kaiken ymmärryksen ylittävän rauhan.

Ylistämiselle ei ole tiettyä kaavaa tai oikeaa tapaa. Ihmiset ovat erilaisia ja moninaisuus voi olla rikkaus. Jokaiselle on syytä tarjota mahdollisuus löytää oma tapansa ylistää ja rukoilla. Ylistys on Jumalalle antautumista, eikä yritystä manipuloida häntä. Vastaavasti pyrkimys saada muut ylistämään minun tavallani on osoitus heikosta itsetunnosta ja hengellistä väkivaltaa. Toistensa uskoa tukevat yksilöt puolestaan muodostavat elävän seurakunnan ja moniäänisen ylistyslaulun.

Jumalan Valtakunta tulee keskuuteemme siellä, missä rukous, aito katuminen, ylistys ja palvominen saa toteutua. Tällöin myös Jumalan rakkaus alkaa toteutua ja armolahjat virtaavat vapaasti, koska keskitymme lahjojen Antajaan emme niinkään lahjoihin.

”Mutta tulee aika ja on jo, jolloin totiset rukoilijat rukoilevat Isää hengessä ja totuudessa, sillä sen kaltaisia rukoilijoita myös isä tahtoo. Jumala on Henki, ja jotka häntä rukoilevat, niiden tulee rukoilla hengessä ja totuudessa (Joh. 4:23-42).”

Näissä jakeissa käytetty rukoilla-sana voidaan kääntää myös palvomiseksi.