Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Pekka Paukkala: Erämaasta elinvoimaa

Pekka Paukkala,

Erämaasta elinvoimaa,

Päivä, 2015

 

Kun luin kirjan, olimme metsien keskellä olevassa Pihlavan pirtissämme. Joulu oli jo takana. Pimeä ja hiljainen syksy oli vaihtunut pimeäksi ja vielä äänettömämmäksi talveksi. Lukiessani pääsin kohtaan, jossa Pekka Paukkala kertoo omista vastaavista kokemuksistaan:

   Kun joulun alla työt loppuivat, seurasi äkkipysähdys. Tuntui vähän siltä, kuin olisi ajanut mopolla seinään. Kaikki vain loppui, ja sillä siisti.

   Sitten oli hiljaista ja pimeää. Metsässä kun asutaan, ei liikenne, eivät valot, vieraat eivätkä mitkään muutkaan asiat juuri häirinneet. Oltiin vain metsämökissämme kuin Robinson kuuluisalla saarellaan. Ei sentään tarvinnut puhua seinille, kolmihenkinen perhe kun olimme.

   Oliko syvä ja selittämätön väsymys jonkinlaista kulttuurisokkia vai loppuun palamista? Vai olisiko se sitä, että ajattelin olevani kuin loppuun käytetty kertakäyttötavara, joka aikansa palveltuaan jouti pois heitettäväksi? Tässäkö se elämä sitten oli? Onko loppuaika vain odottelua ja ajan tappamista?

   Olipa väsymys ja tietynlainen lama mitä tahansa, niin talvella olin auttamattoman saamaton. Olin jopa itseltäni täysin kateissa. (sivu 44)


Teksti jotenkin kolahti. Tuttuja tuntoja, jotka eivät taida olla tuntemattomia useimmille suomalaisille miehille.  

 

Pekka Paukkala ei jätä lukijaansa apeisiin tunnelmiin kaamoksen keskelle. Kirjan lyhyissä luvuissa liikutaan notkeasti korvesta Ecuadorin vuoriston intiaanikyliin tai homeongelmaisesta talosta rahtialukseen, joka vei sokeriruokolastia Kuubasta Mustallemerelle.  Pekka Paukkalan kaaret ovat laajoja ja omakohtaiset kokemukset värikkäitä. Elämässä riittää ihmettelemistä ja kohdatuissa lähimmäisissä pohdittavaa.

 

Vuosien saatossa julkaistuja kolumneja ja runoja sisältävä kirja kuljettaa lukijaansa antaen aikaa ajatuksille ja suvannoille. Vuodet merillä sekä pitkä jakso lähetystyössä intiaanien parissa ovat opettaneet kiiruhtamaan hitaasti. Myös kuolleelta ja tyhjältä tuntuvan autiomaan keskellä meillä on kaikki syy luottaa siihen, että myös silloin, ja usein erityisesti juuri silloin, Jumala on kanssamme. ”Katso, minä teen uutta, nyt se puhkeaa taimelle, ettekö sitä huomaa? Niin, minä teen tien korpeen, virrat erämaahan! hän sanoo meille profeetta Jesajan kautta.

 

Liekö peräisin merillä vietetystä ajasta vai intiaanien vuoristokylistä, mutta Pekka Paukkala osaa kertoa asioita pilke silmäkulmassa sekä omia kompastelujaankaan unohtamatta. Kirjan sujuvaa ja kiinnostavalla tavalla etevää kerrontaa lukiessa mieleen tulee helposti ajatus, että juuri tällaisen kaverin ottaisi mielellään juttukaveriksi pitkälle purjehdukselle tai patikkareissulle.

 

----------------------- 

 

Rohkaiseva ja erämaahan joutuneelle lähimmäiselleen virvoittavaa vettä tarjoava kirja, joka ammentaa luontevalla tavalla arkisista kokemuksista ja Raamatun lupauksista.

 

Teksti, selkeys   *****

Sisältö, sanoma  *****

 

(643)

 



Kommentoi tätä kirjoitusta



© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin