Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Pekka Hämäläinen: Elämä on epäreilua

Pekka Hämäläinen

Elämä on epäreilua - Hyväksy ja anna anteeksi!

Minerva, 153 sivua

 

Moneenko kertaan sinulta on päässyt huudahdus – tai ainakin ajatus – siitä, että elämä on epäreilua? Olisit ansainnut paremman kohtelun, reilut kiitokset tai asiallisen suhtautumisen ajatuksillesi ja tekemisillesi, mutta tapahtuikin jotain aivan muuta. Tilanne tuntui perin juurin epäreilulta.

 

Pekka Hämäläisen kirja ”Elämä on epäreilua” toteaa jo nimessään sen, mitä moni on mielessään ajatellut. Kannen jatko-otsikko ”Hyväksy ja anna anteeksi!” neuvoo meille tietä pettymyksen ja turhautumisen tunteesta eteenpäin. Jos hyväksymme sen, että elämä on epäreilua ja sisältää vaihtelevasti myötä- ja vastamäkiä, olemme ottaneet ensimmäisen varovaisen askeleen oikeaan suuntaan. Toinen vielä tärkeämpi askel sisältyy anteeksi antamiseen.

 

Pekka Hämäläinen on tunnettu terapeutti, kouluttaja ja kirjailija, joka on julkaissut useita alansa teoksia. Työssään hän on lisäksi tavannut valtavan määrän erilaisissa vaikeuksissa kamppailevia ihmisiä. Niinpä hänellä on antaa konkreettisia ja elämänmakuisia esimerkkejä ja ohjeita vääryyksien masentamille ja vastoinkäymisten katkeroittamille.

 

Pekka Hämäläinen todistelee, ettei asioita selvitetä kostomielellä eikä uhriksi heittäytymällä. Elämän rosoisuuden hyväksymisen ja anteeksi antamisen kautta on löydettävä kestävämpi silta hetkellisten pettymysten ja vihastumisten toiselle puolelle. Omien virheiden hyväksyminen, loukkausten anteeksiantaminen ja erilaisista tunnekoukuista vapautuminen ovat kirjan keskeistä sanomaa.

 

”Elämä on epäreilua” puhuu selkeällä ja havainnollisella tavalla suurista ja vaikeista asioista. Kirjan sisältämistä tapauskertomuksista lukija voi löytää itselleen tuttuja reagointimalleja. Juuri sellaisia, joista useimmat meistä mielellään vapautuisivat.

 

”Ei ihminen voi muuttua! Kiukkuiset pysyvät kiukkuisina ja katkerat katkerina. Iän myötä tuollaiset piirteet jopa vielä korostuvat ja pahenevat”, luulen monien tässä vaiheessa tuhahtavan tuskastuneesti.

 

Miten on, voimmeko me todella muuttua ja löytää uuden tavan reagoida vääryyksiin, pettymyksiin ja vastoinkäymisiin? Vastaukset löytyvät Pekka Hämäläisen kirjasta.



Kommentoi tätä kirjoitusta

Kommentit

13.9.2009 klo 19:57:4
Riähkä kirjoittaa


Minulle Pekka Hämäläisen kirja on ollut monella tasolla tärkeä. Haluan kommentoida yhtä minulle erittäin tärkeää näkökohtaa. Sivulla 20 Hämäläinen pohtii ”kirkollista katumusrituaalia” eli synnintunnustusta, jonka sanoo ”tökkivän vastaan”. Niin tökkii minuakin, vaikka vähän eri syistä kuin Hämäläistä. Minulle kyse on pitkälti sanoista, kielestä. Tästä:

"Minulla on se tunne että kielemme on tuhottu, mielettömällä tavalla telottu rikki. Jos auton yhteydessä käytetään sanaa ”rakkaus” tai pesujauheen yhteydessä sanaa ”puhtaus”, silloin ei sanoilla ole enää mitään sisäistä mieltä, ne on varastettu. Kaikki tunnetta ilmaisevat sanat on tässä mielessä kolhittu piloille. Aivan erityisesti se koskee uskonnollista kieltä. ”Jeesus Kristus on Lunastajamme” – se on turmeltua, kuollutta kieltä. Se ei ylipäänsä merkitse mitään; kukaan ei ymmärrä sitä, se on uskonnollista jaaritusta jota kuulemme massoittain, mutta se ei sano enää mitään. Tätä tarkoitan kun väitän, että kieli on mennyt pilalle." (Dorothee Sölle, Vastatuuleen)

Synti on yksi uskonnollisen kielen rasitetuimmista sanoista, ainakin luterilaisuudessa. (Kirkkopäivien jumalanpalveluksessa sana toistui jo ensimmäisen vartin aikana kymmeniä kertoja !) Jatkuvasti pitää pyydellä anteeksi syntisyyttään eli sitä että on se mikä on – IHMINEN. Sama kuin jatkuvasti hokisi anteeksi sitä että on kaksikätinen ja –jalkainen.

Koin suurena lahjana sen mitä Heikki Kotila sanoi eräässä aamuhartaudessaan:

"Eräs Taizén ekumeenisessa yhteisössä käynyt suomalainen kertoi löydöstään, oivalluksesta Sovituksen kirkossa. "Siellä ei puhuttu synnistä", tuo kipujen kantaja sanoi, vaan haavoista. Ja se tuntui merkillisen hyvältä. Aloin aavistaa, mitä on anteeksiantamus.
Isä näkee syntimme haavoina. Lankeemuksemme, virheemme, keskinäiset loukkauksemme ovat haavoja, jotka hän tahtoo hoitaa kuin pienen lapsen haavaan puhalletaan. Ei Malmivaarakaan mainitse syntiä virressään. Hän puhuu sydämen särkymisestä ja haavoista." (26.11.07)

Marilynne Robertsonin hienossa kirjassa Gilead päähenkilö, pappi John Ames sanoo:

"Synti, se on legalismia. Koskaan ei ole vain yhtä syntiä. On ihmiselämän lihaan tullut haava, joka arpeutuu parantuessaan eikä usein tunnu parantuvan lainkaan.
Vältä syntiä. Olisiko siitä neuvoksi?"


Ollapa jumalanpalveluksessa synnintunnustuksen sijalla joku Herra armahda-liturgia.

Minä en rukoile. Herra armahda on minun alkuhuutoni. Kyrie eleison. Tai sitten on niin, että ”rukoilen lakkaamatta”. PARUN: Herra armahda.

Riähkä





15.6.2009 klo 16:07:15
Kerttu Lehtonen kirjoittaa

Sain tästä kirjasta paljon ajateltavaa ja myös opeteltavaa. Kannatti ostaa ja myös lukea! Omien tottumusten ja tapojen muuttaminen on vain niin kovin vaikeaa. Olisi niin paljon hauskempaa ja helpompaa korjailla toisten vikoja.
Samalla, kun kiitän kirjsta, kyselen, onko ihmisellä jokin sellainen ikä, jonka jälkeen kaikki on jo jumittunut niin pahasti uomiinsa, että muutosten opettelu on turhaa ja tuloksetonta rimpuilua, joka vie vain voimat saamata mitään todellista muutosta aikaan?





© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin