Herra on minun paimeneni, ei minulta mitään puutu. Hän vie minut vihreille niityille, hän johtaa minut vetten ääreen, siellä saan levätä. Lue koko psalmi 23

Jonathan Fisk: 7 sääntöä

Jonathan Fisk,

7 sääntöä, joita jokaisen kristityn tulisi rikkoa niin usein kuin mahdollista

Perussanoma, 2014

 

Yhdysvaltalaisella luterilaisella pastorilla Jonathan Fiskillä on kahdella tavalla sana hallussa: Hän käyttää runsaasti lainauksia Raamatusta.  Sen lisäksi kirjan teksti on nuorekasta verbaalista ilotulitusta, jossa tarinoilla, huumorilla ja kärjistyksillä on tärkeä osansa. Tästä huolimatta kaikki ne, jotka remontoivat kirkon hallintoa, käynnistävät erikoismessuja, uudistavat seurakuntia tai säestävät kitaralla jumalanpalveluksia, joutuvat lukemaan kirjaa korvat ja niska punoittaen.

 

Kirjan rakenne on selkeä. Fisk pystyttää seitsemän isoa maalitaulua. Siten hän kirjoittaa jokaiseen jonkun muka-kristillisen säännön. Seuraavaksi hän piirtää kunkin säännön alle karikatyyrejä seurakunnista, uskonsuunnista ja kirkkokunnista, joille tuo sääntö on hänen mielestään ongelma. Sitten ei muuta kuin varmistin pois päältä ja armeijasta tuttu komento: ”Tuli vapaa!”

 

Hyvät tarinat ovat aina paikallaan. Niitä tässä kirjassa riittää. Esimerkiksi Tähtien sota elokuvan käyttö henkisen ja hengellisen kehityksen kuvaajana on taiturimaisen osuva suoritus. Vaikka Jonathan Fisk tuntuu itse hyväksyvän vain uruilla säestetyn perinnejumalanpalveluksen, jossa on selkeä vanhan hyvän ajan synnin, sovituksen ja parannuksenteon saarna, hän on hyvin perillä myös aikamme ilmiöistä ja trendeistä.

 

Tätä kirjaa ei voi syyttää suolan mauttomuudesta. Ja kärjistyksilläkin on toki oma sijansa silloin, kun halutaan saada lukija ymmärtämään esillä olevien viestien tärkeys. Tosin lukija ei aina voi olla täysin varma, onko kyseessä hulvaton kärjistys vai oikeasti esitetty mielipide.

 

Kirjansa rakenteessa Fisk käyttää samaa menetelmää, jolla sammakon voi keittää kattilassa kuoliaaksi, kun veden lämpötilaa nostetaan riittävän hitaasti.

 

Kirjan kolme ensimmäistä maalitaulua nostavat esille sellaisia asioita, että suurin osa lukijoista alkanee hamuilla sivultaan reikärautaa voidakseen osallistua räiskintään. Kirja tarjoaa reippain ottein oppitunnin siitä, mitä ovat mystiikka, moralismi, valistus, rationalismi, modernismi ja postmodernismi sekä miten ne ovat olleet paholaisen käytössä tämän pyrkiessä sopeuttamalla ja vesittämällä tuhoamaan kirkot.

 

Luettaessa eteenpäin vesi alkaa kuumeta. Sammakko ei silti malta loikata kattilasta, vaan jatkaa polskutteluaan kohti uusia maalitauluja ja sääntöjä. Luku luvulta kirjan kriittinen ote ajan ilmiöitä sekä vieraita tunnustuskuntia kohtaan tiukkenee. Tässä vaiheessa monelta lukijalta pudonnee kuudestilaukeava kädestä. Voidaanko kirkkojen ja seurakuntien moittimisessa mennä näin pitkälle? Aiotaanko tässä tosiaan keittää sammakko ihan hengiltä!

 

Nyt seuraa juonipaljastuksia. Luet eteenpäin omalla vastuulla:

 

Sammakkoa ei keitetä hengiltä, vaikka monilla tuomasmessuja touhunneista, kirkkojen uudistuskomiteoissa istuneilla, jumalanpalveluskokeiluja tehneillä ja karismaattisissa piireissä liikkuneella alkavatkin tekstin johdosta korvat ja niska punottaa.

 

Kaiken revittelyn pohjalla on läpi kirjan aiheellinen huoli uskomme ja seurakuntiemme toiminnan perustasta ja tarkoituksesta sekä ennen kaikkea Jeesuksesta uskon alkajana ja täyttäjänä. Samalla innolla, jolla Jeesus heilutti ruoskaansa Jerusalemin temppelissä, Fisk suomii kirkkoja ja seurakuntia niiden velttoudesta, monitoimisuudesta, Jeesuksen sovitustyön syrjään työntämisestä ja maailmaan mukautumisesta. Hän ampuu täydeltä laidalta Raamatun totuuden suhteellistamisesta, halvasta armosta, unohdetusta laista, korvasyyhyyn saarnaamisesta ja tekojen lain omaksumisesta. Lista on sellainen, että huomaan nostavani pudottamani revolverini maasta ja ryhtyväni uudelleen hänen kanssaan taulujen räiskimiseen.

 

Joskus sanottiin, että lääke ei tehoa, ellei se ole pahan makuinen. Epäilen Jonathan Fiskin kuulleen tuon kansanviisauden ja päättäneen noudattaa sitä.

 

Mielestäni Fiskin lääke kannattaa nauttia vaikkapa vain lusikallinen kerrallaan. Perimmäinen idea ei mielestäni ole kuitenkaan se, että meidän pitäisi tehdä seurakunnistamme ulkoilmamuseoita tai lähestyä tämän ajan nuoria aikuisia 1800-luvun keinoin ja musiikein. Me voimme uudistaa, käyttää mediaa ja tekniikan kaikkia välineittä sekä löytää uusia tapoja kertoa evankeliumi, kunhan muistamme, että pelastus on meille tarjolla yksin uskosta, yksin armosta ja yksin Jeesuksen tähden.

 

Tässä vielä pieni ote kirjasta:

”Mitä jos seurakunnat eivät olekaan ihmisten kokouksia, joista voi löytää Jumalan, vaan ihmisiä, jotka kokoontuvat yhteen, koska Jumala on löytänyt heidät, kutsunut heidät, valinnut heidät ja kokoaa heidät yhteen yksin Sanansa hengellisellä voimalla? --  Mitä jos Kirkon todelliseen ykseyteen tarvitaankin vain tämä oppi evankeliumista ja sakramenteista? Mitä jos kaikki inhimilliset perinteet, rituaalit, seremoniat ja instituutiot eivät voikaan lisätä mitään tähän tosiasiaan tai vähentää siitä mitään?”

 

 

Sisältö   ****

Kieli, käännös, sujuvuus ****

 


(624)




Kommentoi tätä kirjoitusta



© 2008 Reijo Telaranta • yhteystiedot
Julkaisujärjestelmänä Verkkoviestin