Seppo Rissanen
Ateenassa pidettiin v. 2005 siihen mennessä laajin koskaan pidetty ekumeeninen kokous, Maailman lähetyksen ja evankelioimisen konferenssi. Kokoukseen osallistuivat niin eir puolilta maailmaa protestanttiset, ortodoksiset ja helluntailaiset kirkot katolisen kirkon ohella. Kokouksen aiheena oli ”Tule Pyhä Henki, paranna ja saata sovintoon” (”heal and reconcile”). Tuohon kokoukseen viitataan nykyään hyvin usein ekumeenisissa yhteyksissä.
Syynä lienee se, että koimme aidosti jotakin kokouksen sanoman toteutumisesta. Siinä kokouksessa oli hyvä olla, mikä ei aina ole itsestään selvää, kun on kysymys niin suuresta määrästä erilaisuutta.
Olen ollut työssä Suomen Lähetysseurassa pian seitsemän vuotta. Työssä saatu kokemukseni maailmalta vahvistaa sitä, että Ateenan kokouksessa näkyivät monet niistä asioista, jotka tällä hetkellä koskettavat ja muuttavat koko kristikuntaa. Amerikkalainen tutkija Philip Jenkins on tehnyt laajalti tutuksi käsitteen ”Next Christendom”. Muutos on minunkin mielestäni niin suuri, että sitä voidaan kuvata noinkin voimakkaalla ilmaisulla.
Taustalla noissa monissa ilmiöissä on selvästi se globaali muutos, joka koskettaa itse asiassa koko ihmiskuntaa ja jopa koko luomakuntaa. Monet vanhat, ihmisten välistä yhteyttä ja toimintaa rajoittavat esteet ovat poistumassa. Tästä aiheutuu suuria haasteita kaikelle perinteiselle elämänmuodolle.
Kristittynä uskon, että maailman tapahtumien taustalla eivät viime kädessä ole talouden voimavirrat, vaikka ne meistä nyt näyttävätkin ohjaavan muutosten kulkua omien lainalaisuuksiensa mukaan. Uskon siihen, että maailma on sittenkin Jumalan käsissä. Siitäkin huolimatta, että osa muutoksista on sellaisia, että vastustan niitä eettisistä syistä. Muutoksen haaste ei oikeuta ihmisiä tekemään vääriä ratkaisuja lähimmäisen vahingoksi. Uusien tilanteiden kirjo on kuitenkin suuri tässä tilanteessa ja monet kestävinäkin pidetyt instituutiot häviävät tai muuttuvat. Kaiken tämän keskellä ihmiset maailmalla kysyvät: ”Kuka välittää meistä, kuka puhuu puolestamme?”
Kirkollinen elämä on myös muutoksen tilassa. Meneillään olevan muutoksen selkeimpänä ilmaisuna pidän sitä, mitä on tapahtunut meidän Herramme pöydän äärellä.
Ekumeenisena tavoitteena on pitkään ollut saavuttaa kirkkokuntien välillä sellainen yksimielisyys, että voisimme yhdessä mennä ehtoolliselle. Tavoite on yhä toivottaman kaukana tällä menetelmällä. Yhteinen Herran pöytä on kuitenkin jo käytännössä todellisuutta. Kuljenpa missä tahansa, kristityt osallistuvat yhdessä ehtoolliselle kirkollisesta arvoasemasta riippumatta. Kieltojen ja estelyiden aika on ohi. Ne eivät toimi. Ajattelen ja uskon, että niiden sijaan Pyhä Henki toimii, jotta kirkon ykseys toteutuu.Raamattu opettaa, että Pyhä Henki puhuu puolestamme ja yhdistää ihmiset Kristuksessa toisista välittäväksi yhteisöksi.
Myös yli uskontokuntien rajojen kaivataan yhteyttä. Laajempi ekumenia on tänä päivänä todellisuutta ilman, että siitä olisi päätetty missään. Näen tässäkin Jumalan Hengen salatun vaikutuksen.
Hyvin vahvasti kirkollisen elämän muutos liitty karismaattisen liikkeen vahvistumiseen ja uudistumiseen. Monen mielessä saattaa edelleen olla kuva karismaattisesta liikkeestä helluntailaisuuteen ja amerikkalaiseen elämänmuotoon kytkeytyvänä asiana. Se ei mielestäni ole sinänsä väärä mielikuva, mutta se ei kerro kaikkea. Karismaattinen liike elää vahvimmin Etelä-Amerikassa ja Afrikassa. Se on myös yli kirkkokuntien rajojen ulottuvaa hengellistä elämää. Itse asiassa olisi jo aika vaikea löytää sellaisia sopukoita kristikunnasta, jotka eivät olisi millään tavalla osallisia karismaattisesta liikkeestä.
Karismaattinen liike ei ole myöskään organisoitavissa; sillä ei ole johtoa. Se selvästikin yksinkertaisesti vain tapahtuu.
Täällä Pohjolassa olemme syvästi huolissamme siitä, miten kirkon käy. Muuttuuko se ihmisille vieraaksi ja kolkoksi huoneeksi, johon ei tee mieli astua sisään? Uskon toisin. Kirkko ei ole meidän strategisen ajattelukykymme varassa, vaikka meidän onkin ponnisteltava kaikin tavoin ja kaikin voimin seurakuntatyön puolesta. Meidän ylösnoussut Herramme Jeesus Kristus jätti hyvin selkeän viestin omilleen siitä, että Pyhä Henki on johtava hänen kirkkoaan. Saamme luottaa siihen ja ihmetellä, miten se toteutuu. Se tieto kutsuu meidät myös hyväksymään uusia asioita ympärillämme.
Ehkäpä sittenkään ei ole kuitenkaan kysymys aivan uusista asioista. Itse olen näiden ilmiöiden äärellä – monen muun tavoin – havahtunut siihen, että Paavalin kirjeessä roomalaisille ei käsitellä ainoastaan syntisen vanhurskauttamista; kirjeessä on myös 8. luku.
Suomen Lähetysseuran puolesta olen iloinen siitä, että kokoontumisemme tapahtuu täällä Lähetyskirkossa alttarin äärellä. N. 1500 ihmistä on 150 vuoden aikana lähtenyt jumalanapalveluksessa siunattuina eri puolille maailmaa viemään hyvää viestiä Jumalan rakkaudesta. Se ei olisi voinut tapahtua ilman luottamusta Jumalan Hengen johdatukseen. Moni on turvallisin mielin kysellyt tämän alttarin äärellä, mihin Pyhä Henki kutsuu. Siitähän tämänkin päivän pohdiskelussamme ja rukouksissamme on kysymys.
