Petri Merenlahti

 
Keskityn kolmeen asiaan. Ensin tarkastelen sitä, miten monimuotoista ja laaja-alaista Jumalan hengen toiminta on. Raamatun mukaan se käsittää oikeastaan kaiken olennaisen. Sen varassa ovat ihmisen ruumiillinen ja hengellinen elämä, hänen tietonsa Jumalasta ja hänen kykynsä olla yhteydessä Jumalan kanssa. Tähän kokonaiskuvaan mahtuu paljon.

Toiseksi, koska Raamatun kuva Pyhästä Hengestä ei ole yksiulotteinen, se ei ole myöskään vailla jännitteitä. Ei ole ihme, että erilaiset karismaattisuuden tulkinnat aiheuttavat ristiriitoja kirkossa. Näiden kiistojen juuret ovat näet usein Raamatussa itsessään. Vaikka Henki on yksi, siitä on moneksi, ja siihen määrään sivuja ja historiaa, jonka Raamattu käsittää, Henki ehtii näyttää itsestään useamman kuin yhden puolen. Näistä jokaisessa piilee uuden opin, painotuksen tai käytännön siemen. Loppu onkin kirkkohistoriaa: erilaisia oppeja, painotuksia ja käytäntöjä on riittänyt.

Toisaalta jännitteillä on tapana ratketa – ja niinpä Raamattu tarjoaa myös ratkaisun avaimia. Esitykseni loppua kohti tarkastelenkin sitä, miten Uuden testamentin kirjoittajat pyrkivät kohti sellaista karismaattisuuden tulkintaa, josta koituisi kirkolle enimmäismäärä hyvää. Tunnetuin esimerkki tästä lienee apostoli Paavali, joka tekee Ensimmäisessä korinttilaiskirjeessä rajanvetoa seurakunnassaan kohtaamiinsa hurmosilmiöihin.

1. Jumalan henki Raamatussa

Mitä Raamattu kertoo Jumalan hengestä? Mitä Henki Raamatun mukaan tekee? Kaksi Hengen aikaansaannosta on ylitse muiden, eivätkä ne ole aivan vähäisiä. Kysymyksessä ovat nimittäin elämä ja totuus.

Henki ja elämä

Henki synnyttää elämää. Raamatun kielessä henki on oikeastaan yhtä kuin elämä itse. Kuten suomessa, myös hepreassa henki, henkäys ja hengittäminen ovat samaa juurta. Kun Jumala luo ihmisen maan tomusta, hän puhaltaa hänen sieraimiinsa elämän henkäyksen, ja niin ihmisestä tulee elävä olento.

Sitä mukaa kun Raamatun kertomus etenee, se elämä, jota Henki synnyttää, ymmärretään yhä monipuolisemmin. Henki luo uutta elämää monin eri tavoin. Se herättää eloon maanpakoon viedyn Israelin kansan – joka virkoaa ja nousee kuin kuolleet luut profeetta Hesekielin kuuluisassa näyssä (Hes. 37:1–14). Sama kuva luo myöhemmin pohjaa ylösnousemususkolle, jonka mukaan kaikki kuolleet herätetään aikojen lopulla uuteen elämään. Kristittyjen kohdalla uusi elämä saa alkunsa jo tämänpuoleisessa, kun Henki synnyttää heidät uudesti kasteessa.

Sekä Israelin kansalliseen uudestisyntymiseen että kristityn yksilölliseen uudestisyntymiseen sisältyy lupaus moraalisesta uudistumisesta. Profeetta Hesekiel kirjoittaa:

Minä annan teillle uuden sydämen ja teidän sisimpäänne uuden hengen. Minä otan teidän rinnastanne kivisydämen pois ja annan tilalle elävän sydämen. Minä annan henkeni teidän sisimpäänne ja ohjaan teitä seuraamaan säädöksiäni, ottamaan varteen minun käskyni ja elämään niiden mukaan. (Hes. 36:26–27)

Samalla tavalla Paavali kehottaa seurakuntalaisiaan luopumaan vanhasta itsekkäästä elämästään ja astumaan uuteen elämään, jota Henki ohjaa. Tulokseksi on luvassa Hengen hedelmiä: rakkautta, iloa, rauhaa, kärsivällisyyttä, ystävällisyyttä, hyvyyttä, uskollisuutta, lempeyttä ja itsehillintää (Gal. 5; vrt. Room. 8). Tällainen uudistuminen on hengellisen elämän tarkoitus ja päämäärä – ja mikä tärkeää, hengellisellä elämällä on aina tarkoitus. Se ei ole päämäärä sinänsä.

Henki ja totuus

Jumalan henki on siis Raamatussa ennen kaikkea elämän antaja – sekä ruumiillisen että hengellisen elämän. Tämän lisäksi Hengellä on vastuullaan toinenkin laaja tehtäväkokonaisuus. Henki on viestintäväline, joka luo yhteyttä ja välittää pelastavaa tietoa.

Yksinkertaisimmillaan Hengen valtaan joutuminen on jo sinänsä merkki Jumalan läsnäolosta. Sekä Vanhassa että Uudessa testamentissa hurmostila kertoo pyhän kosketuksesta. Kuten jo Paavali toteaa, ilmiön hyödynnettävyys on kuitenkin kyseenalainen. Siksi Jumalta saapuvien viestien vastaanotossa olisi tavoiteltava suurempaa selkeyttä. Paavalin oma suosikkiarmolahja on profetia. Siinä Henki tuo Jumalalta ymmärrettäviä, selväsanaisia viestejä.

Profetia onkin kaikkien aikojen hittituote Hengen lahjojen joukossa. Ilmiönä se ei rajoitu vain Raamattuun, vaan se tunnetaan laajasti koko muinaisessa Lähi-idässä. Sikäläisten kansojen profeetat välittivät yleisesti viestejä jumaliltaan. Tätä taustaa vasten on ymmärrettävää, että Lähi-idän suurille kirjauskonnoille kaikki ihmisten välityksellä saatu Jumalan ilmoitus on nimenomaan profetiaa. Juutalaisen ajattelun mukaan Mooses oli profeetoista suurin ja Raamatun kirjoitukset ovat kaikki syntyneet profeetallisen hengen vaikutuksesta. Islamissa Koraani on profeetta Muhammedin saama täydellinen ilmoitus.

Uudessa testamentissa Hengen luonnetta ilmoituksen lähteenä korostaa erityisesti Johanneksen evankeliumi. Siinä Hengen tehtävänä on nimenomaan kommunikoida ihmisille pelastus. Henki opettaa ihmisille totuuden Jumalasta – ja kysymys on todella pedagogiikasta, ei kertaluonteisesta tiedonvälityksestä. Tavoitteena on pysyvä oppimismuutos. Henki avaa ihmisen silmät, mielen ja sydämen näkemään sellaista, mikä ei luonnostaan ole ihmiselle mahdollista. Näin uusi elämä ja olemisen tapa ja uusi tieto ja näkemisen tapa kulkevat käsi kädessä ja ovat toinen toisensa välttämättömiä edellytyksiä.

Jumalan tuntemisesta seuraa yhteys Jumalaan. Salatusta tulee läsnäoleva. ”Enää en kätke heiltä kasvojani, vaan vuodatan henkeni Israelin heimon ylle”, kirjoittaa profeetta Hesekiel (Hes. 39:29). Tavallaan henki toimii kuin televiestintäverkon kenttä: sen piirissä yhteyden saaminen on mahdollista – ja kuten edistyneessä televiestinnässä, yhteys on luonteeltaan dynaamista ja aikaansaavaa. Se yhdistää ihmiset Jumalaan, joka toimii ja voimauttaa ihmisiä toimimaan.

Henki ei siis lepää paikallaan vaan muuttaa mailmaa. Se kommunikoi maailmaan sovintoa, anteeksiantamusta, rauhaa ja oikeudenmukaisuutta. Se on paitsi hengellinen myös yhteiskunnallinen muutosvoima, vastapaino ”tämän maailman hengelle”, puolustaja, joka vapauttaa vainosta, sorrosta ja väkivallasta. Tämä Hengen toiminnan ulottuvuus korostuu erityisesti Vanhan testamentin profeettojen julistuksessa.

Molemmat hengen työn osa-alueet – uusi elämä ja uusi tieto – johtavat siis toimintaan, jolla on tarkoitus. Hengen lahjat eivät ole itsetarkoituksellisia, vaan niiden on määrä johtaa hyvän lisääntymiseen maailmassa.

2. Vapaa ja sidottu henki

Olen edellä hahmotellut karkean yleiskuvan Jumalan hengen toiminnasta Raamatussa. Tarkemmin katsottuna tilanne Raamatun sisällä on kuitenkin monipuolisempi – rikkaampi, mutta myös rosoisempi ja jännitteisempi. Raamatussa esitetään melko erilaisiakin näkemyksiä siitä, kuinka hallittua hengenelämän pitää olla, koska Henki vuodatetaan ja kuka sen saa, milloin Hengen aika alkaa ja milloin se päättyy, ja niin edelleen.

Raamatun parhaita puolia on kuitenkin juuri se, että lopputuloksen ohella voi oppia myös prosessista. Hengen tärkeimpien tehtävien lisäksi Raamatusta voi tunnistaa myös ne keskeiset jännitteet, joita Hengen rooliin liittyy – ja ne ratkaisumallit, joilla näitä jännitteitä on pyritty liennyttämään. Näitä käsittelen seuraavaksi.

Jännitteitä luovista kysymyksistä kaksi on erityisen merkityksellisiä, ja ne liittyvät läheisesti toisiinsa. Ensimmäinen kysymys koskee sitä, kuinka sidottu Henki on erilaisiin instituutioihin kuten kuninkuuteen, temppeliin, Jumalan kansaan tai Kristuksen kirkkoon. Toiseksi kysymys on aivan erityisesti siitä, kuinka sidottu  Hengen tuoma ilmoitus on pyhiin kirjoituksiin.

Henki ja instituutiot

Kun puhutaan yhteisöelämästä, karismaattisuus merkitsee yleensä vakiintuneiden instituutioiden vastakohtaa. Karismaattista johtajuutta ei säätele virka eikä perimysjärjestys, eikä karismaattinen yhteisö seuraa ohjesääntöä vaan hengen johdatusta. Instituutioden aika koittaa vasta, kun uuden liikkeen karismaattinen alkutaival on jäänyt taakse.

Sama pätee Raamatun Israeliin ja kristilliseen seurakuntaan. Alussa oli aika ennen kuninkuutta, temppeliä tai kirkkoa. Kun Henki vihkii tuomareita tai ensimmäisiä apostoleja tehtäväänsä, se tapahtuu avaimet käteen –periaatteella: aiempaa kokemusta, tutkintoa tai pätevyyttä ei edellytetä, vaan kaikki tarpeellinen tulee tehtävän mukana. Hengen saaminen on merkki erityisestä tehtävästä, eikä toisinpäin kuten virkajärjestelmässä.

Instituutioidenkin aika kuitenkin tulee, ja niiden perustalla lepää myöhempi kehitys. Vähitellen henki lakkaa puhaltamasta missä tahtoo ja keneen tahansa ja alkaa sen sijaan siirtyä kantajaansa rituaalisesti, öljyllä voitelemisen, kasteen tai kätten päälle panemisen kautta. Arvaamattomuuden sijaan tulee järjestys ja ennustettavuus – jotakin, minkä päälle on mahdollista rakentaa tulevaisuutta. Juuri siksi, että Herran henki lepää virkaansa voidellun kuninkaan päällä, on mahdollista ajatella, että Messias, kuninkaiden jälkeläinen, sytyttää uudelleen Hengen  liekin ja välittää sen kansalleen. Hänellähän on siihen syntymässä saatu oikeus. Samalla tavalla tulee mahdolliseksi puhua apostolisesta kirkosta, koska Henki annetaan apostoleille jaettavaksi eteenpäin kasteen ja evankeliumin julistamisen kautta. Samalla kun henki sitoo apostolit ja vie heidät minne tahtoo, se myös sitoo itsensä heihin ja antaa heille vallan päättää, kenelle totuus, anteeksiantamus ja elämä kommunikoidaan:

”Jolle te annatte synnit anteeksi, hänelle ne ovat anteeksi annetut. Jolta te kiellätte anteeksiannon, hän ei saa syntejään anteeksi.”

– sanoo Jeesus, kun hän antaa opetuslapsilleen Pyhän Hengen (Joh. 20:23).

Niinpä evankeliumien pelastushistoriassa on kaksi näytöstä. Ensin on aika, jolloin henki luo instituutiot: Jumala toimii ihmeellisellä tavalla ihmisten parissa, valitsee avainhenkilöt ja uskoo tulevaisuuden heidän käsiinsä. Sitten koittaa aika, jolloin instituutioiden tehtävänä on luoda henkeä – ja tätä aikaa me evankeliumien mukaan elämme yhä, kunnes historian lopussa henki palaa jälleen henkilökohtaisesti maailmaan, omiensa luo. Tämä evankeliumikertomusten esittelemä ratkaisu on hyvin käyttökelpoinen, koska sillä turvataan samanaikaisesti sekä Hengen oikeus vapauteen että Hengen vapautta rajoittavien instituutioiden auktoriteetti. Alussa Henki luopuu vapaaehtoisesti vapaudestaan instituution hyväksi. Tämän jälkeen instituutio voi vedota Hengen inspiraatioon oman auktoriteettinsa tueksi. Instituution tilaa voi – ja pitää – arvioida sen perusteella, miten se suoriutuu Hengen sille antamasta tehtävästä. Ainoastaan Hengen instituutiolle antama valtuutus sinänsä on arvostelun yläpuolella. Jos jostain ilmestyy uutta ilmoitusta, sen pitää olla sopusoinnussa jo annetun ilmoituksen kanssa.

Henki ja kirjain

Se instituutio, jonka suhteen edellä esitelty ratkaisu on toteutunut kaikkein havainnollisimmin, on Raamattu itse. Pyhien kirjoitusten auktoriteetti perustuu siihen, että ne ovat syntyneet Pyhästä Hengestä. Toisaalta tältä osin Pyhän Hengen toiminnan ajatellaan jo päättyneen: kirjoituksia ei tule enää lisää. Valmiiksi Sanaksi tullut Henki on ottanut koko ajan uutta ilmoitusta tuottavan Hengen paikan.

Vanha juutalainen tarina tiivistää tämän elegantisti. Sen mukaan rabbi Joosua kieltäytyi asettamasta taivaasta kuulunutta Jumalan ääntä Raamatun sanan edelle. Hänen perustelunsa oli, että Raamatun mukaan ”laki ei ole taivaassa” (5. Moos. 30:12). Koska Jumala on luovuttanut lain ihmisille ja antanut sen noudattamisen heidän tehtäväkseen, hänellä ei ole enää oikeutta sekaantua sen tulkintaan.

Myöhemmin, toisessa tarinassa kerrotaan, miten Jumala reagoi rabbi Joosuan kommenttiin. Tarinan mukaan hän hymyili ja sanoi: ”He ovat voittaneet minut. Minun lapseni ovat voittaneet minut.”

Rabbien näkökulmasta asia oli joka tapauksessa täysin selvä. Profeetallinen henki oli sammunut maailmasta viimeisten kirjaprofeettojen myötä. Vasta Messiaan tullessa se palaisi takaisin, ja ihmiset voisivat jälleen olla suorassa yhteydessä Jumalaan. Sitä odotellessa oltiin kokonaan Raamatun sanan varassa.

Ensimmäisten kristittyjen kannalta tilanne oli kuitenkin mutkikkaampi. Hehän julistivat, että Messiaan aika oli koittanut Jeesuksen syntymän, kuoleman ja ylösnousemuksen myötä. Henki oli palannut maailmaan ja vuodatettaisiin kaikkien Jeesukseen uskovien ylle. Vuosisatojen luovan tauon jälkeen elettiin jälleen suorassa yhteydessä.

Seurauksena oli aluksi hengenelämää kuin maailmanlopun edellä. Varhaiskristillinen kirjallisuus Uudessa testamentissa ja sen ulkopuolella todistaa, miten lukemattomat varhaiskristilliset profeetat vastaanottivat jatkuvasti lisää uutta ilmoitusta ylösnousseelta Jeesukselta.

Vähitellen tilanne kuitenkin muuttui. Apostolinen kirkko asettui historian Jeesuksen perinnön vaalijaksi ja piti tiukasti kiinni siitä, että ylösnousseelta Jeesukselta saadun ilmoituksen piti olla sopusoinnussa maanpäällisen Jeesuksen opetusten kanssa. Uuden testamentin kirjoitukset saivat pyhän tekstin aseman ja niistä tuli Ilmoitusta isolla i:llä – mikä merkitsi, että spontaani, jatkuvaan ilmoitukseen nojaava profetia menetti tämän aseman. Jeesuksen pikaisen paluun odotus hiipui, ja kirkko valmistautui pidempiaikaiseen oleiluun maan päällä. Hengen tulosta, jonka piti merkitä maailmanhistorian loppua, tulikin uuden historiallisen ajan alku. Helluntaista ei tullutkaan ”viimeisten päivien” alkusoittoa vaan monituhatvuotisen kirkon syntymäpäivä.

Paluuta sammuneen, nukkuvan Hengen aikaan ei kuitenkaan enää ollut. Kristinusko ei mitenkään voinut omaksua näkemystä, että profeettojen ennustusten mukaisesti maailmaan vuodatettu henki otettaisiin sieltä pois. Ei, uusi aika oli todella koittanut ja lopun aikojen henki vaikutti kirkossa todellisena. Ja koska henki oli todella läsnä, myös karismaattinen kristillisyys puolusti paikkaansa – kunhan se mukautui pyhien kirjoitusten auktoriteettiin.

Tavallaan lopputuloksena oli vapaan karismaattisuuden ja sitä kontrolloivien instituutioiden tasapeli. Siksi niiden välistä jännitettä ei ole helppo ratkaista lopullisesti periaatteellisella tasolla. Pikemminkin ratkaisujen on oltava käytännöllisiä – ja tästäkin Raamattu tarjoaa onneksemme hyvin perinpohjaisen esimerkin.

3. Ensimmäinen korinttilaiskirje karismaattisuuden riskianalyysinä

Paavalin ensimmäinen kirje korinttilaisille on havainnollinen tapauskertomus. Siitä näkyy hyvin se, millaisia haasteita kristillisten seurakuntien karismaattisuus tuotti, kun kristinusko oli nuori.

Korinttilaiset olivat hyvin tietoisia siitä, että nimenomaan henki yhdisti heidät Kristukseen ja ikuiseen elämään. He olivat saaneet sen, kun he olivat ottaneet vastaan kasteen ja sanoman Jeesuksesta, ja nyt se oli heille pelastuksen konkreettinen väliaine. Sen mukana he uskoivat omistavansa kaiken tarpeellisen samalla kun kaikesta muusta oli tullut heille enemmän tai vähemmän yhdentekevää. He olivat erityisen iloisia kaikista Hengen näyttävistä ja äänekkäistä ilmenemismuodoista, koska ne vahvistivat heidän onniteltavan osansa kirkkauden omina.

Mitään tästä Paavali ei kiistänyt eikä kieltänyt. Kysymyshän oli hänen oman työnsä hedelmistä – hänen kasteteologiastaan, hänen kristologiastaan, hänen opistaan, jonka mukaan Henki eikä syntyperä avaa ihmiselle tien Jumalan kansan jäseneksi. Siitähän karismaattiset ilmiöt pakanuudesta kääntyneiden parissa todistivat. Nyt hänellä oli tilaisuus nähdä oppinsa sovellettuna käytäntöön – ja tehdä siitä alustava riskianalyysi. Paavali näet löytää seurakuntansa hengenelämästä yhtä ja toista sellaista, minkä suhteen se on hänen mielestään vielä ohjauksen tarpeessa.

Korinttilaisten perusongelma ei ole mitenkään epätavallinen hengellisten liikkeiden parissa. Tiibetinbuddhalainen opettaja Chogyam Trungpa on ristinyt sen osuvasti hengelliseksi materialismiksi. Siinä hengellisistä kokemuksista tulee statussymboleita ja oman hengellisyyden osoittamisesta itsetehostuksen väline. Paavalin mukaan hänen seurakuntansa onkin paitsi täynnä henkeä myös täynnä itseään: ” Te olette näköjään jo kylläisiä,” hän kirjoittaa, ”teistä on tullut rikkaita, olette päässeet kuninkaiksi.” (4:8) Useaan otteeseen Paavali syyttää korinttilaisia pöyhkeilystä ja rehentelystä. Niiden seurauksena heidän keskuudessaan on kateutta ja riitaa. Itseään hengellisesti edistyneinä pitävät halveksivat niitä, jotka pystyvät pusertamaan itsestään vain vähemmän näyttäviä henkilahjoja. On kuin seurakunnassa olisi meneillään kilpailu hengellisimmän eloonjäämisestä.

Hengellisyyden korostamisesta on seurannut tavallisen, maallisen elämän vähättelyä. Jos kerran tavallisella, ruumiillisella elämällä ei ole niin väliä, joko ”kaikki on minulle luvallista” (6:12) tai sitten on pidättäydyttävä kaikesta ruumiin turhuudesta, mukaan lukien vaikkapa seksi aviopuolisoiden kesken. Myöskään ruumiin ylösnousemusta ei enää pidetä tarpeellisena (15:12), koska pelastava uudestisyntyminen on jo tapahtunut vedestä ja hengestä ja seurakunta elää täyttä päätä elävässä yhteydessä Kristukseen.

Paavali tarttuu yhteen asiaan kerrallaan. Ruumillisiin asioihin ei pidä hänen mukaansa suhtautua välinpitämättömästi, koska ”ruumis on Pyhän Hengen temppeli” (6:19) Pikemminkin Hengestä syntyneen on vaellettava Hengessä – mikä tarkoittaa nimenomaan pyrkimystä inhimillisten kiusausten ja heikkouksien hallintaan ja hillintään. Lisäksi pitää olla realisti ja kunnioittaa tehtyjä sitoumuksia: on parempi naida kuin palaa, eikä avioseksistä tule vetäytyä ja kaikkein vähiten yksipuolisella päätöksellä, asia kun koskee kahta ihmistä. (7:1–16, 25–40) Niin ikään on erheellistä luulla, että se, mitä seurakuntalaiset nyt Hengessä kokevat, olisi jo kaiken täyttymys. Varsinainen pelastuksen päivä on vielä edessä, ja se tuo mukanaan perinpohjaisen muodonmuutoksen, kun kuolevainen, ajallinen ruumis vaihtuu uuteen, hengelliseen ruumiiseen. (15)

Yksityiskohtia merkittävämpi on kuitenkin se linjaus, jonka Paavali tekee yleisellä tasolla. Hänen mukaansa Hengen lahjat eivät ole erityisiä ansioita, joita annetaan sitä mukaa kun ihmiset edistyvät hengellisyyden harjoituksessaan. Sen sijaan ne ovat armolahjoja: niitä jaetaan ilmaiseksi, kaikille ja kaikkien yhteiseksi hyödyksi. Jokainen kristitty saa omanlaisensa armolahjan, eikä toisten lahjojen kadehtimisessa tai halveksimisessa ole mitään mieltä. Tämän pitäisi olla selvää jo siksi, että lahjat eivät milloinkaan ole itsetarkoituksellisia. Niillä on arvoa vain siinä määrin kuin ne hyödyttävät seurakuntaa. (12) Siksi Paavali lähtee siitä, että henkilökohtaiseen käyttöön tarkoitetun hurmoksen paikka on kotona. Silloin kun seurakunta on koolla yhdessä, kielilläpuhumista tulee rajoittaa ja sen sisältö pitää aina tulkata. Muuten siitä ei ole hyötyä muille kuin puhujalle itselleen. Profetoiminen on suotavampaa, koska sitä kaikki voivat ymmärtää – mutta profetioidenkin määrän pitää olla rajattu, esiintyjien pitää suostua puhumaan vuorotellen ja puheen sisältöä pitää arvioida yhdessä. Ylipäätään karismaatikkojen tulee hallita henkilahjojaan, ja heiltä voi odottaa sitä, koska Jumala on järjestyksen Jumala. Kuten jo luomiskertomuksessa, Hengen tehtävänä on tuoda kaaokseen järjestystä eikä toisin päin.

Varsinaisen kuningasideansa Paavali esittää luvussa 13. Siinä hän asettaa seurakuntalaisten korkeimmaksi päämääräksi rakkauden. Kysymyksessä lienee yksi kaikkein tunnetuimmista Raamatun kohdista – mikä saattaa estää huomaamasta, kuinka tavattoman radikaalista kannanotosta on lopulta kysymys. Paavali näet toteaa ykskantaan, että kaikki niin sanotut hengelliset ansiot – hurmostila, yliluonnollinen kokemus ja tieto, vankkumaton usko, itsensä kieltäminen ja omastaan luopuminen – kaikki nämä ovat alisteisia rakkaudelle. Ilman rakkautta ne ovat merkityksettömiä, hyödyttömiä ja – mikä hätkähdyttävintä – katoavaisia. Raamatun kielenkäytössä tämä on äärettömän painava sanavalinta – todella kovaa kieltä, niin kauniisti ja pehmeästi kuin Paavali sen muotoileekin. Katoava on sitä, mitä ihmiset turhaan tavoittelevat, kaikki se väliaikainen ja ohikiitävä, mikä kedon ruohon tavoin häviää hetkessä kuin sitä ei olisi koskaan ollutkaan, kaikki se mistä on luovuttava ja mikä muuttuu maaksi, mikä ei voi koskaan saada omakseen kuolemattomuutta ja Jumalan valtakuntaa. Kenties kaikkein kaunopuheisimpien Raamattuun kirjattujen sanojen myötä Paavali tosiasiassa kiikuttaa kompostiin sen, mikä korinttilaisille oli heidän hengellisyytensä keskeinen sisältö. Sen tilalle hän asettaa sen ainoan, mikä on katoamatonta – rakkauden – tietoisena siitä, että jos korinttilaiset siihen sitoutuvat, mitään muuta ei enää tarvita. Siitä hetkestä alkaen kun seurakuntalaiset ottavat todellisen vastuun toinen toisensa hyvinvoinnista, yksikään niistä asioista, joihin Paavali nyt joutuu puuttumaan, ei tule enää olemaan ongelma.

Lopuksi

Ei liene sattuma, että Uuden testamentin molemmat suuret Hengen teologian synteesit – paavalilainen ja johanneslainen kirjallisuus – kohottavat juuri rakkauden kriteeriksi, jolla hengellistä elämää tulee arvioida. Joka tapauksessa ratkaisu on verrattoman toimiva. Se ehkäisee ’hengellistä materialismia’ painottamalla, että Jumala lahjoittaa henkensä rakkaudesta eikä ansioista ja että sitä tulee nauttia yhteiseksi hyväksi. Se torjuu todellisuuden pakoilua ja maailmankielteisyyttä korostamalla, että Hengessä vaeltaminen merkitsee täyttä eettistä vastuuta myös ja nimenomaan tämän maailman asioissa. Ja se muistuttaa, rohkeasti ja tinkimättömästi, että kaikki tämän puoleinen, kaikki inhimilliseen kokemukseen ja käsityskykyyn sidottu, katoaa kerran – mukaan lukien tämän puoleinen, inhimillinen hengellisyys. Vain se, mikä on Jumalassa, on ikuista – ja Jumala on rakkaus.

Uskallan väittää, että tämä ratkaisu on edelleen täysin käyttökelpoinen – eikä vain silloin, kun pohditaan, miten karismaattisiin ilmiöihin pitäisi kirkossa suhtautua. Pikemminkin kaiken kirkon hengellisen annin hedelmällisyyttä tulisi arvioida sen perusteella, ohjaako sitä tinkimätön, todellisuudentajuinen, peloton ja vastuullinen kristillinen rakkaus. Ellei, se on – aivan niin kuin Paavali toteaa – parhaimmillaan hyödytöntä ja pahimmillaan vahingollista.

(Helsingin Yliopiston tutkija, TT Petri Merenlahti piti luennon Kirkonrakentajien Foorumin  karismaattisuutta ksitelleessä seminaarissa Helsingissä Lähetyskirkossa 11.9.2007)