Kädenojennus lehden pääkirjoituksia
Seurakunta ei ole yleisö vaan yhteisö
Kirkosta eroaminen painottuu nuoriin aikuisiin. Heistä enää vain joka viides ajattelee, ettei voisi missään olosuhteissa erota kirkosta. Kirkosta eroaminen ei näillä näkymin siis ainoastaan tule jatkumaan vaan samalla kiihtymään, kun kokonaiset perheet ja vähitellen jopa suvut jättäytyvät ulkopuolelle.
Laitoskirkosta eläväksi hengelliseksi yhteisöksi
Yhtenäiskulttuurin aika on peruuttamattomasti ohi. Myös kirkko moniarvoistuu. Siksi sen kaikilla tasoilla tarvitaan aiempaa suurempaa erilaisuuden sietoa ja eri tavalla ajattelevien ymmärtämistä. Mutta, kuten arkkipiispa Jukka Paarma omassa alustuksessaan Kirkonrakentajien Foorumin seminaarissa totesi, tämä ei saa merkitä evankeliumin vesittämistä vaan reformaation periaatteiden kirkastamista, olennaisten asioiden näkemistä ja vähemmän olennaisten jättämistä syrjemmälle.
Rukous - nyt!
Heinäkuussa 1944 Karjalan kannaksella taisteltiin kansamme olemassaolosta ja vapaudesta. Tilanne oli äärimmäisen kriittinen ja kansamme tulevaisuus vakavasti uhattuna. Tuolloin presidentti Risto Rytin puoliso Gerda Ryti julkaisi 16.7.1944 Suomen kansalle yleisen rukousvetoomuksen:
Jotain tärkeää kadoksissa
”Luterilaisessa vanhurskauttamisopissa tapahtui pian Lutherin jälkeen muutos, joka samalla horjutti teologista kokonaisrakennelmaa. Tämän seurauksena Pyhän Hengen todellisuus ja karismaattisuus eivät ole saaneet kirkossamme sitä asemaa, mikä niillä oli Lutherin teologiassa”, sanoi professori Tuomo Mannermaa tavatessamme joulun alla hänen kotonaan Oulussa Pääskystiellä.
Vapaiksi byrokratiasta
Apostolien teoista voimme lukea erikoisesta tilanteesta. Seurakunnan kasvaessa keskinäinen jakaminen ja huolenpito apua tarvitsevista kävivät vaikeammiksi. Syntyi myös kiistoja, joita apostolit joutuivat ratkomaan.
Vapaiksi kahleista
Meillä ihmisillä on tapana raahata mukanamme kahleita. Vaikka ne ovat näkymättömiä, niiden puristus on usein tukahduttavan tiukka.
Vapaiksi pelosta
Astian kiillottamisesta sisällön rakentamiseen
Vuonna 2001 Suomen luterilainen kirkko, Suomen Vapaakirkko ja Suomen Helluntaiherätys kirjasivat kaikkien kolmen yhteisenä näkemyksenä mm. seuraavaa: ”Karismaattisuus kasvaa kaikkialla kristikunnassa ja elvyttää sen hengellistä elämää. Suomessa karismaattisuutta esiintyy myös neuvotteluun osallistuneissa kolmessa kirkkokunnassa, ja se tarjoaa uusia mahdollisuuksia ja asettaa uusia haasteita.”
Henkeä salpaava voima
Oletko kuullut ihmisten sanovan, miten seurakunnan pitäisi tehdä sitä tai tehdä tätä? Tuollaisia kriittisiä kommentteja esittävät ovat usein seurakunnan jäseniä. He eivät siis puhu vain seurakunnastaan vaan samalla itsestään. Me seurakuntaan kuuluvat ihmiset muodostamme seurakunnan. Se on meidän näköisemme ja toimii meidän kauttamme ja meidän laillamme. Tai on toimimatta.
Luterilaisen maailmanliiton tavoite: kokonaan karimaattinen kirkko
”Sanoissa ’muutos, sovinto ja voimaannuttaminen’ on tuttua ja samalla jotakin uutta. Uudessa tilanteessa vanha sana alkaa elää uudesti, eikä uusi ajatus aina mahdu vanhoihin sanoihin.” Näin kirjoittaa arkkipiispa Jukka Paarma esitellessään Luterilaisen maailmanliiton lähetysasiakirjaa ”Lähetys kontekstissa – Muutos, sovinto, voimaannuttaminen”. Samalla hän toteaa asiakirjan syntyhistorian velvoittavan erityisesti meitä suomalaisia opiskelemaan, tutkimaan ja soveltamaan siihen kirjattuja asioita.
Kahden oliivipuun salaisuus
Kirjassaan ”Sielun hyvä vieras” Peter Halldorf kertoo Sakarjan ihmeellisestä näystä. Kultaisen lampunjalan vieressä on kaksi oliivipuuta, toinen oikealla ja toinen vasemmalla puolella. Näistä puista virtaa kultaista öljyä lamppuihin. Enkeli selittää hämmästelevälle Sakarjalle puiden tarkoittavan ”kahta öljyllä voideltua, jotka ovat koko maailman valtiaan palveluksessa.” (Sakarjan kirja 4:1-14). Samat oliivipuut mainitaan myös Ilmestyskirjassa (Ilm.11:4).
Mikä kirkossa on tärkeää?
