Jorma Laulaja

Monet kaipaavat ja rukoilevat kirkkoomme hengellistä uudistusta. He hyväksyvät iloiten sen, että Jumala-suhde ja seurakunnan elämä nähdään Pyhän Hengen vaikutuksista ja armolahjoista käsin. Karismaattisuus merkitsee heille lämminhenkistä koolle tulemista, jossa Jumalan rakkaus ja Pyhän Hengen ilo vahvistavat. He tulevat tilaisuuksiin ylistämisen, esirukouksen, siunaamisen tai sielunhoidon tähden. Jotkut toiset vierastavat joitakin näistä samoista karismaattisen hengellisyyden tavoista ja vetävät rajaa ”terveen” karismaattisuuden ja ääri-ilmiöiden välille.    

Karismaattisuus? Päädyin etsimään neuvoa Ensimmäisestä Pietarin kirjeestä. Sen takana on toisen sukupolven seurakunta, jossa korostettiin Pyhän Hengen työtä - seurakunnan jäseniä nimitetään tässä kirjeessä ”Pyhän Hengen pyhittämiksi” ihmisiksi, jotka on kutsuttu elämään kuuliaisina Jeesukselle Kristukselle (1:2). Hengen vapauden rinnalla tähdennetään ”raitista” ja ”ajatuksiltaan kirkasta” uskoa. (1:13.) Tässä myöhäisapostolisessa kirjeessä kastettaville seurakunnan jäsenille opetetaan kristityn tie. Martti Luther sai siitä sanat toisen uskonkappaleen selitykseensä. Kirjeessä nojataan Pietarin arvovaltaan, kuten jo nimi ilmaisee, mutta siitä välittyy ennen muuta Paavalin hengellinen perintö.  

Kirjeestä odottaisi konkreettista kuvausta, kuinka karismoilla varustettu seurakunta toimii. Yllättäen aloitetaan kuitenkin hengellisen elämän sisällöstä ja siitä, että Jumala toimii: Hän synnyttää uuteen elämään. Hän siirtää pimeydestä valkeuteen. Hän antaa elävän toivon. Häneltä saamme perinnön, joka ei turmellu. (1:3-4.) Kirjeen epäsuora alleviivaus on se, että toiminta ja tavat kyllä muotoutuvat, kun Pyhä Henki avaa sydämet ja selkiinnyttää kristitylle hänen identiteettinsä: ”Te olette valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo, Jumalan oma kansa, määrätty julistamaan hänen suuria tekojaan, joka teidät on pimeydestä kutsunut ihmeelliseen valoonsa.” (2:9.)

Kuinka tärkeäksi asiaksi tässä nähdäänkään seurakunta ja seurakunnan jäsenyys! Niissä on kysymys kalleimmasta aarteesta, pelastumisesta. Karismaattisuuden juurta on ihmettely, että minut on valittu ja että saan armon kuulua valittuun sukuun. ”Te, jotka uskotte, saatte siis osaksenne tämän (valittuna olemisen) arvon ja kunnian” (2:7). Usko on henkilökohtaista, mutta me uskomme Jumalan oman kansan jäseninä. Seurakunnan arvostelemisen ja kiistamielen voittaa ilo siitä, että olen osallinen uudesta elämästä.   

Olen osallinen kahdella tavalla!  Ensiksikin olen osallinen Kristuksesta, joka on minut kutsunut ja joka rakastaa minua. Ensimmäisestä Pietarin kirjeestä katsoen, karismaattisuus seurakunnassa tarkoittaa vahvaa hengellistä opetusta: Olkaa kuuliaiset Kristukselle” (1:2)! ”Pyhittäkää Herra Kristus sydämessänne” (3:15)! Näistä jakeista erottuvat Paavalin sanat: ”…minkä nyt elän lihassa, sen minä elän Jumalan Pojan uskossa.” (Gal.2:20). Luin tämän Galatalaiskirjeen kohdan entisen raamatunkäännöksen mukaisena, jotta esille pääsisi paremmin karismaattisen opetuksen Kristus-keskeinen sisäisyys. Kreikan genetiivi ”Jumalan Pojan uskossa” merkitsee sekä uskon lähtökohtaa että sen päämäärää. Uskon alku on Jumalan Pojalta. Usko nojaa joka hetki Kristukseen, kulmakiveen. Ja vielä, Kristus on uskon päämäärä, hän on vastassa kirkkaudessa. – Kaikki tämä sanotaan iskevässä genetiivissä: ”…elän Jumalan Pojan uskossa.” 

Toiseksi olen osallinen Jumalan seurakunnasta siten, että Pyhä Henki tekee jokaisesta hengellisen papin: ”Te olette kuninkaallinen papisto” (2:9.) Karismaattisuudessa on olennaista kristittyjen yhteinen pappeus; se on maallikkoliike, jossa jokaisella on oma armolahjansa - yhdellä on yksi, toisella on toinen (1. Kor. 12:11). Ensimmäisessä Pietarin kirjeessä kehotetaan kutakin tiedostamaan oma armolahjansa ja panemaan se käyttöön. (4:10-11.) Paavalin mainitsemat armolahjat olivat tiedossa, mutta erikseen kirjeessä mainitaan puhuminen, palvelutehtävät (4:10-11) ja kaitseminen (5:2-5).   

Vaikka Pyhä Henki siis toimii missä ja miten tahtoo, hengellistä elämää on johdettava: ”Kaitkaa…sydämenne halusta… olkaa laumanne esikuvana” (5:2-5). Juuri se, että jokaisella on oma armolahjansa ja oma tehtävänsä, vaatii suunnittelua ja hengellistä johtamista. – Tärkeää on, että seurakunnan työntekijät ja vastuunkantajat ymmärtävät karismaattisen hengellisyyden arvon – ymmärtävät senkin että herätyksessä myös kuohuu - ja että he itse tulevat mukaan tai ainakin antavat sille kotipaikkaoikeuden seurakunnassa. Asian toinen puoli on suostuminen seurakunnan kaitsentaan. Karismaattisen hengellisyyden tulee rakentua seurakuntaan. On oltava mahdollisuus keskusteluun ja palautteen antamiseen. On järjestettävä turvallinen tapa käsitellä myös ylilyöntejä ja vinoutumia.   

Karismaattisuus seurakunnassa?  Se on hengellinen elementti, joka vaikuttaa myös omaa ryhmää ja erityisiä tilaisuuksia laajemmalle. Se muistuttaa seurakuntien yhdistämisten sekä talouden ja hallinnon paisunnan aikakautena, että seurakunta on hengellinen yhteisö ja että hallinnollisen johtamisen ja työyhteisön johtamisen perustana on hengellinen johtaminen. Seurakunnan koko hallinnon – administraation – katseen suunta tulee olla ”ad ministerium” – vapaasti käännettynä, kohti hengellisen toiminnan, sakramenttien jakamisen ja Pyhän Hengen lahjojen järjestämistä.

Karismaattisella hengellisyydellä on annettavaa myös seurakunnan jumalanpalveluselämään – tarkoitan jumalanpalveluselämää laajassa merkityksessä sunnuntain messusta arkipäivän lyhyisiin hartauksiin? Kuinka osaisimme tuoda hengellisen lahjan seurakuntaelämän eri tilanteisiin – pitäessämme puheita, esitellessämme, onnitellessamme, tuodessamme tervehdyksen tai aloittaessamme kokousta – niin että niistä muotoutuisi pieni rukoushetki tai vaikkapa ”viiden minuutin messu”?  

Entä päiväjumalanpalvelus? Jumalanpalveluskirjamme on uudistettu ja opaskirja laadittu. Silti usein tuntuu, että jumalanpalvelusuudistus on jäänyt kesken, jamaan jota kirjat eivät ratkaise. Tiedostan kiusauksen siirtyä jumalanpalveluselämämme kritiikkiin. Siksi kerron eräästä messusta, joka on jäi mieleen hyvällä tavalla.  

Mieleen jäävää oli se, että messun toimittaja ja avustajat olivat muuntaneet käsikirjan tekstit ja soveltaneet sen vaihtoehdot sydämestä lähteväksi puheeksi, lauluksi ja rukoukseksi. Liturgilla oli alttarilla mukanaan kansio, mutta se oli taustatuki. Hänellä oli meille Jumalan asiaa, hän katsoi meihin ja hän oli persoonallisesti mukana siinä, mitä sanoi. Tunsimme yhdessä olevamme seurakunta. Virret ja muu musiikki oli valmisteltu kanttorin kanssa, ja kuinka ne sinä sunnuntaina ruokkivatkaan tuoreina ja kuinka me lauloimme. Rukous oli yksinkertaista, selkeää sydämen puhetta – puhetta Jumalalle. Siinä messussa ei ollut paljon ylimääräistä, se oli itse asiassa rakenteeltaan aika koruton. Mutta siinä oli sydäntä ja henkeä - Henki isolla H:lla teki Sanan ja sanat eläviksi, sen koimme seurakuntana.

Professori Seppo A. Teinonen kritisoi aikanaan suomalaisen seurakuntaelämän monitouhuisuutta ja sanoi, ettei papin tarvitse pitää kuin jumalanpalvelus päivässä ja järjestää sen ympärille sielunhoito ja opetus. Olkoon vain kärjistys, mutta kysyä sopii, mihin me seurakunnissamme ja kirkossamme käytämme enimmät aikamme ja voimamme. – En oikein usko ylhäältä suunnattujen strategioiden toteutumiseen. On suostuttava pieniin alkuihin ja aloitettava matalan kynnyksen asioista ja sellaisesta, mikä on mahdollista. Karismaattisuus alkaa jo siitä, että rukoilemme omaan seurakuntaamme Pyhän Hengen armoa ja iloa. Mutta sitten pitää myös itse ryhtyä ja itse kävellä.          

(Hengen uudistuksen kokoaman Kirkonrakentajien Foorumin varapuheenjohtaja Jorma Laulaja piti luennon Hengen uudistus kirkossamme ry:n ja Suomen Lähetysseuran yhdessä järjestämässä seminaarissa 21.4.2008)