Usko ja Toivo ryhtyivät metsäoraviksi

Ensin oravia pidettiin pahvilaatikossa lämpöpullojen välissä. Kaija ruokki pienokaisia 3-4 tunnin välein pienen pienellä 1 ml lääkeruiskulla. Tätä jatkui ruokavälien toki hieman harvetessa todella pitkään. Uskon ja Toivon silmät avautuivat 19.7. Vähitellen niille tuli myös karvapeitettä. Kun kiipeämään oppineet oravat eivät enää pysyneet pahvilaatikossa, niille ostettiin kodiksi pieni hamsterihäkki.

Kun pieni häkki alkoi käydä kiipeämään opettelun kannalta kovin ahtaaksi, Reijo teki pojille rappausverkosta ja rimoista elementtihäkin, jonka ei osina vie paljoa tilaa. häkin, jonka mitat ovat aivan eri luokkaa. Sisälle oraville tehtiin makuukoppi sekä kiipeilypuita. Korkeutta häkille tuli 130 cm, leveyttä 105 cm ja syvyyttä reilu puoli metriä. Komistus nostettiin pirtin pöydälle.

Pari viikkoa myöhemmin eli 29.8. häkki kannettiin aitan taakse seinän viereen. Lähellä seinää kasvavat kuuset tekevät paikasta sekä suojaisen että oivallisen oravien vapauttamiseen.

Sitten seurasi se hetki, joka sai meidän keinovanhempien sydämet takomaan kiivaasti. Teimme häkin yläosaan lisukkeen, jossa on sopivan kokoinen reikä lähteä maailmalle. Tunteet menivät 9.9. väkisinkin vuoristorataa, kun katselimme niiden lähtöä. 

Ensin ne liikkuivat hieman empien ja epäröiden. Sitten Toivo pääsi kuuseen ja kiipesi sen latvaan nopeammin kuin mikään pikahissi. Saatoimme vain arvuutella, millaiset vapauden ja itsenäisyyden tunteet pikku oravalla mylläsivät pienessä mielessään, kun se katseli loputtomalta vaikuttavaa kuusikkoa, loikki puusta toiseen ja otti vauhdikkaita askelia metsäoravan elämään.

Kun oravat olivat kadonneet näkyvistä, mietimme, näkisimmekö niitä enää koskaan? Selviytyisivätkö? Säästyisivätkö petojen hampailta? Hyvin samanlaisia ajatuksia kuin lapsen lähtiessä ensimmäistä kertaa kouluun ja muuttaessa myöhemmin pois kotoa.

Kaija vei häkkiin pähkinöitä, auringonkukan siemeniä, porkkanan siivuja ja muuta oraville maittavaa ruokaa. Jo varsin pian tapasimmekin Toivon häkissä ruokailemassa. Samalla huomasimme, että se käytti edelleen häkissä olevaa villoilla ja kankailla vuorattua pönttöä yöpymispaikkanaan.

Kävikö siinä niin, että vain Toivo isompana ja vahvempana selviytyi?

Pelkomme oli turha.

Koitti aamu, jolloin molemmat veljekset olivat häkissä aamiaisella. Saimme havaita, että kumpikin pitää edelleen häkkiä koppeineen hyvänä yökortteerina. Eikä ihme, sillä kuuluuhan majoitukseen sekä tukeva aamiainen että vankka illallinen.

Usko ja Toivo ovat olleet vapaita kolme viikkoa. Ne ovat ottaneet selvästi meihin etäisyyttä, mutta ovat edelleen kesympiä kuin muut metsäoravat. Päivä päivältä ne ovat enemmän metsäoravia kuin meidän hoidokkejamme. Sellainen tuntuu hyvältä. Tarkoituksenammehan oli pelastaa kaksi kylmissään betonilattialla makaavaa oravavauvaa ja kasvattaa niistä kelpo metsäoravia!